Mietteet siitä, miten jokainen ihminen on loppujen lopuksi yhtä erilainen eli siis sittenkin samanlainen kuin muut, ovat poikineet tärkeän jatkohavainnon:

Tämähän se onkin syy sille, miksi suurin osa kaunokirjallisuudesta on niin pitkään maistunut minusta puulta, kun aiemmin ahmin kirjoja enemmän kuin ruokaa! Olen läpeeni kyllästynyt kirjoihin, joitten haikeana teemana on se, miten apea päähenkilö tuntee olevansa niiiin erilainen, päästyäni itse tuosta lamauttavasta ja voimia syövästä tunteesta!

writers-block21-normal.jpg

Ja sitten se vieläkin tärkeämpi jatkohavainto: juuri tässä on meikämimmin "writer's block" fiktion kirjoittajana. Nimittäin minä, jonka suurinta huvia oli vuosien ajan kirjoittaa fiktiota ja paistatella kirjoituskilpailujen kestomenestyjänä, en ole sitten kaukaisen avioeroni saanut lopultakaan valmiiksi kuin yhden ainokaisen novellin. Novellinalkuja kyllä riittää, mutta se sama puunmaku joka panee minut jättämään kirjat kesken läpikyllästää omat novellinikin ennen kuin saan niitä puolivalmiiksikaan. Yritykseni kirjoittaa hilpeä yhteiskuntakriittinen tieteisromaani, jota aloin työstää jo kaksosia odotellessani, törmää sekin aina tähän samaan mälsään makukokemukseen. Romaaniin kirjoittamani luvut päätyvät yksi toisensa jälkeen pinkkaan Taustamateriaali, ja aloitan aina vain saman tarinan kertomisen uudelleen, uudesta näkökulmasta tai ajallisesti eri kohdasta.

On ollut tietysti helppo syyttää elämäntilannetta: ensin yksinhuoltajuuden kroonista kiiretilaa, sittemmin onnellisen perhe-elämän vaatimaa runsasta ajallista panotusta. Siinä sivussa maallisen kunnianhimon katoamista niin ettei jollain kilpailumenestyksellä ole enää merkitystä. Nämä ovat kuitenkin tekosyitä. Enhän minä ennenkään siksi kirjoittanut että saisin kultaa ja kunniaa vaan siksi että kirjoittaminen oli niin jumalaisen hauskaa - siitä todisteena se että mieliharrastukseni oli fiktion kirjoittaminen kuusivuotiaasta asti! Mitä ajankäyttöön tulee, yrittäjänä pystyisin kyllä järjestämään itselleni lähes päivittäin vähintään tunnin tai pari kurinalaista kirjoitusaikaa. Jos haluan. Ja aina välillä haluankin ja vietän päivän muutaman fiktion luomisen huumassa, kunnes tuo ällö maku nousee taas kielelle, enkä saakaan enää potkittua itseäni jatkamaan seuraavan tilaisuuden koittaessa, vaan kehitän äkkiä jonkin tekosyyn tyyliin "minun on juuri tänään käytävä ostamassa paketillinen erikoisparistoja" johon saan tärvätyksi sen ajan jonka olisin voinut pyhittää luovalle kirjoittamiselle. Miehenikin on oikein kysellyt että miksen kirjoita romaania, joten häntäkään minun on turha osoitella.

Jossain kohtaa kuvailin luomattomuuttani siten, että teksti ei vaan virtaa enää itsestään paperille kuin jostain kaadettuna niin kuin aiemmin, vaan minun on hertsi leijaa nähtävä sen eteen nykyään vaivaakin. Vaan ei tuokaan ole koko totuus. Kyllä tekstiä syntyy ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Ongelmani on, että teksti, joka syntyy, ei miellytä minua sen enempää kuin ne kirjatkaan, joitten lukemisen lopetan kesken! Puunmakuisessa luomisen virrassa ei ole kiva lillua, ja kun todellisuudesta ja nykyhetkessä luovimisesta on hengellisen elämäntavan myötä tullut niin kiinnostavaa, valitsen mieluummin ne ja suljen portit toisiin todellisuuksiin.

On kuitenkin yksi unelma, joka yhä motivoi kirjoittamaan fiktiota, ja se on luoda maailmaan sitä mitä siellä ei mielestäni tarpeeksi ole. Eli sellaista kaunokirjallisuutta, joka kertoo ihan muusta kuin erillisyyden tunteesta ja epätoivosta. Minun on vaikea kuvitella että olisin saanut kaunokirjalliset lahjani turhaan, joten toivon, että nyt kun olen nimennyt esteen luomiseni edessä, pystyn sen vielä ylittämään. Ja mikä olisikaan sen luovempaa kuin heittäytyä ylös ulos vanhoista urista, joita suurin osa maailman painetuista tarinoista seurailee, ja opetella kirjoittamaan uudella, nykyisen mielentilani kanssa tasapainossa olevalla tavalla. Opetella kirjoittamaan jännittäviä ja mukaansatempaavia tarinoita kaiken ykseydestä!

Ei minun romaanini juonta tarvitsisi vaihtaa, vaan kääntää tunnelmat ympäri. On autettava kaunokirjailija-Krishnanen kasvamaan muun Krishnasen perässä pois ulkopuolisuuden tunteesta... Tunteesta, jonka viimeinen linnake näyttäisi olevan fiktio, jota paperille pusken, ja jota lukemattomat esimerkit arvostetussa kirjallisuudessa koko painollaan puolustavat.