Olipa kerran hiiri, joka kipitti pyhimysjoogin jalkojen juureen. "Oi herra, voisitko suurilla taikavoimillasi muuttaa minut kissaksi?"

"Kissaksiko?" pyhimys murahti.

"Niin! Saan joka hetki pelätä henkeni edestä, kun kissa jahtaa minua! Jospa vain olisin itse kissa..."

Armollinen pyhimys muutti hiiren kissaksi.

Muutamia päiviä myöhemmin kissa saapui kiehnäämään hänen jalkojaan vasten.

"Oi suuri pyhimys! Koira kiusaa minua jatkuvasti!"

Pyhimys purskahti nauruun.

"Älä naura! Koira on niin häijy, etten saa hetkeäkään elää rauhassa. Koirakaan ei toisaalta saa olla rauhassa, sekin saa pelätä itseään isompia petoja. Jospa voisin olla tiikeri..."

Mystisillä voimillaan jooga teki kissasta tiikerin.

kauheatiikeri-normal.jpg

Tiikeri ei lähtenyt minnekään. Se tuijotti joogia yhä intensiivisemmin.

"Miksi tuijotat minua? Haluatko syödä minut?"

"No itse asiassa haluan", tiikeri vastasi.

Ennen kuin tiikeri ehti ahmaista pyhimyksen, tämä oli jo muuttanut hänet takaisin hiireksi.

Tämä ikivanha hindulainen faabeli kehottaa löytämään onnen siitä, mitä olemme saaneet, sen sijaan että aina marisemme ja kuvittelemme kateellisina ruohon olevan vihreämpää aidan tuolla puolen. Tarinan toisessa versiossa hiiri muuttuu erinäisten eläinhahmojen kautta tuuleksi, koska tuuli niin häiritsi häntä hänen eläinhahmoissaan, ja lopulta vuoreksi, koska vuori ärsyttävästi esti tuulta puhaltamasta vapaasti. Ja kun hiiret sitten nakertavat vuoreen kolosiaan, vuori ymmärtää viimein jutun jujun ja tahtoo muuttua pysyvästi takaisin hiireksi.

Minua kiehtoo eniten faabelin nälkäinen tiikeri -version nykyaikaan sopiva ekologinen tulkinta. Tarina on nimittäin nostettu kuvaamaan ihmiskunnan tilaa. Luojamme on auttanut meidät pois eläimellisestä ja epävarmasta elämäntavasta, antanut meille yhä enemmän valtaa ja älyä... ja nyt kun olemme maapallon tiikereitä, viidakon kuninkaita, mitä me teemme? Haluamme tuhota Äiti Maan, käyttää kaikki sen rikkaudet ahneesti omaksi nautinnoksemme niin että jäljelle jäävät vain paljaat valkeat luut.