Tänään on Mauritiuksella leikkausta odottavan vauvan äidin syntymäpäivä. Hän sai parhaan syntymäpäivälahjan ystäväni Stellan ahkeruudesta sekä pienestä Facebook-mainostuksesta; linkki leviää, minulle tuntemattomat ihmiset levittävät sitä, ja juuri sain kuulla että yksi heistä on julkimo nimeltä Johanna Koljonen, jonka twiiteillä on tuhansia seuraajia :-) Toivottavasti oikein moni heistä auttaa toteuttamaan Joulun Ihmeen eli pelastamaan pikkuisen potilaan hengen. Mutta emme toki halua ottaa mitään riskejä joten toivoisin hartaasti tämän blogin lukijoiden osallistuvan keräykseen. Suurin osa meistä suomalaisista ei oikeastaan tarvitse joululahjoja, ei ainakaan aineellisia, meillä on jo kaikkea mitä elossa pysymiseen tarvitaan. Mainitulla vauvalla ei ole.

Tänään on myös vihkipappimme syntymäpäivä, lasteni isän nykyisen naisystävän syntymäpäivä, sekä Dharmapatin 38. syntymäpäivä. Lauloimme hänelle aamulla ja annoimme paketin, jonka kaksoset olivat koristelleet ja jossa oli sisällä elämäni ensimmäinen kunnon  ompelus: rukoushelminauhapussi :-)



Onko teillä lukijoilla jokin inhokkikouluaine josta jäi ikäviä muistoja tai suorastaan traumoja? Minulle se on käsityö, sillä syrjittynä lapsena olin aina se joka jäi pari- ja ryhmätöissä ulkopuolisiksi ja jostain syystä ekalla ja tokalla luokalla opettajamme suosi moisia töitä. Niinpä olin hidas, huono ja haluton, ja kolmannella luokalla yksilöllisissäkin töissä aina muista jäljessä, niin että rämä ompelukone osui minulle ja tein sillä virheitä. Onnistuin esim. ompelemaan puolakotelon kiinni tekeillä olleeseen tyynyyn. Opettaja käytti minua varoittavana esimerkkinä, jonka kaltaiseksi kenenkään ei pitäisi ruveta.

Siirryin puutöihin loppuala-asteeksi.

Seiskalla muutimme ja jouduin uuteen kouluun, jossa minua vasta kiusattiinkin. Pidin parempana mennä takaisin "rättikässään" kuin silmätikuksi ilkeiden poikien keskelle puutyöluokkaan. En olekaan mistään aineesta saanut koskaan niin huonoa arvosanaa kuin käsitöistä seiskalla. Vakuutuin siitä etten osaa tehdä mitään "roolipelinappuloille" kyhättyjä hätäisiä pukimia kummempaa. Aikuisena olen pitänyt napin ompelemista ja lasten sukkahousureikien korjaamista suurina saavutuksina, joita sietää ihan juhlia.

Nämä traumat vyöryivät esiin mieleni unohtuneista takahuoneista aamulla, kun Dharmapati, ihailtuaan suuresti lasteni taideteospaketointipaperia, sanoi lahjastani "kiitos" ja jatkoi aamutoimiaan. Noin kymmenen minuuttia jaksoin yrittää aivopestä itseäni että ei näin pienestä asiasta saa pahastua, sitten egoni kamppasi minut kanveesiin ja istui vielä päälle mukiloimaan. Aloin parkua, että näin ihan hirmuisen suuren vaivan hänen lahjansa ääreen, voitin ja valloitin itseni ja ennakkoluuloni, ja että ylläolevan rukoushelminauhapussin valmistaminen vei minulta ainakin kymmenen tuntia ja "se ei merkitse sinulle mitään!" Mikä sai Dharmapatin vain nauramaan ja halailemaan ja pussailemaan minua hilpeästi, niin, että aloin itsekin nauraa omalle lapsellisuudelleni. Tietenkin hän ottaa pussini kiitollisena käyttöön ja arvostaa sitä mitä tein - hän ei vaan aamukiireiltään ajatellut perehtyä siihen ihan heti, sitä paitsi, hän haluaisi olla rituaalisesti puhtaassa tilassa siihen tutustuessaan ja niin edelleen. Hän asetteli sen arvokkaasti ja hartaudella kotialttarille. Sitten jatkoimme joka-aamuista juoksuhässäkkäämme kouluihin ehtiäksemme.