Vuonna 1956 rakennettiin maailman ensimmäinen ostoskeskus Yhdysvaltoihin. Tarkoitus oli tarjota lähiöasujille vaihtoehtoinen tapa tehdä ostoksia; alunperin he olivat autoilleet keskustaan, parkkeeranneet ja lähteneet ostoskävelylle loputtomiin jatkuvia pienten putiikkien täyttämiä katuja pitkin. Ostoskeskus toi kaupat lähiöön, toistensa viereen ja vielä sisätiloihin.

Lienee tarpeetonta mainita, että tästä innovaatiosta tuli menestys, joka valloitti maailman. 2000-luvulla uusi ostoskeskus on avautunut jossain päin planeettaa joka päivä. Suuri enemmistö niistä muistuttaa, oikein pyrkii muistuttamaan, menestyksekästä alkuperäistä perusmallia: uloskäyntien lähellä on supermarketit, niitten välissä vaatekauppapainotteisten putiikkien reunustamia kävelybaanoja. Kelloja ei usein ole näkyvissä, ja uloskäynnitkin on rakennettu silmistä sivummalle, jotta mahdollisimman harva asia muistuttaisi asiakasta siitä että poiskin voisi lähteä, jotta asiakas ehtisi nähdä mahdollisimman monta ostettavaa ärsykettä ja alkaa himoita niitä.

Ostoskeskusten sanoma on, että on tavoiteltavaa ja tyylikästä ostaa ja kuluttaa, omistaa enemmän vaatteita kuin kuukauden aikana tulee käyttäneeksi, ja että merkeillä on väliä.

Tämä sanoma puree tällä hetkellä menestyksekkäimmin kehitysmaiden hyväosaisiin. Niin monille heistä on suuri kunnia-asia tehdä kulutusvalinnoillaan selvä pesäero köyhyyteen ja nurkkakuntaisuuteen. Heistä on pelkästään hieno juttu, ettei ostoskeskuksesta löydy mitään kotimaista, vaan ne ihan samat merkkituotteet, jotka löytyvät kaikkien muittenkin  maitten ostoskeskuksista. Tuhannen euron Louis Vuitton -laukku viidensadan euron ranskalaisessa muotiminihameessa kulkevalla brasilialaisella naisella ei jätä kellekään epäselväksi, että hän ainakin on globaali ja materiaalisesti menestynyt.

Näitten tietojen äärellä minä voin huonosti.

geen-trees-background-normal.jpg

Brasilia-esimerkki kuvittaa hyvin äsken lukemaani kirjaa Jaguaarin voima, jossa nuori norjalainen idealisti muuttaa Amazonin sademetsässä elävän omavaraisen heimon luokse. Anders näkee matkallaan, miten puut kaadetaan, vesi saastutetan ja mm. pohjoismaalaisten rahallisesti tukemat lähetyssaarnaajat häätävät intiaanit mailtaan kristillisen koulutuksen nimissä.

Ne, jotka selviävät hengissä sivilisaatioitten törmäämisen väistämättä mukanaan tuomista vanhan maailman taudeista, päätyvät elämään jokivarrelle "mestitsikyliin", vaikka kukaan itseään kunnioittava intiaani ei ikinä haluaisi asua joen varrella, missä ötökät käyvät koko ajan kimppuun (ellei värjää itseään lähetyssaarnaajien pilkkaamalla punavärillä). Ennen ylpeät, omavaraiset, sademetsän lajikirjon tuntevat ja sen kanssa symbioosissa elävät ihmiset, joita ei stressannut juuri muu kuin metsään tunkeutuva ulkomaailma, muuttuvat intiaanijuuriaan häpeäväksi metsän kaatajiksi, joille maistuu viina.

Tyypillisen metsitsikylän asukkaan mielestä mitään ei ole niin hienoa, tavoiteltavaa ja tyylikästä kuin ostaa ja omistaa globaaleja kulutushyödykkeitä. Koska niihin tarvitaan rahaa, ja sitä saa tuhoamalla sademetsää, metsä joutaa kaadettavaksi, sen mineraalit myllerrettäviksi. Konsumerismi tappaa ja korvaa kaiken kulttuurillisen monimuotoisuuden.

brasilialainen-normal.jpg

Samaan aikaan kun suren sitä että ihmiset ympäri maailman haluavat elää samalla kulutuskeskeisellä tavalla ja käyttää samoja luonnonvaroja kuluttavia tuotteita olen itsekin tyypillinen shoppailusta pitävä nainen. Pystyn pidättelemään itseäni sen verran etten lähde heräteostosreissulle muuten vaan, mutta jos saan päähäni että lapseni tarvitsevat esim. pitkähihaisia paitoja, tulen hulluksi ja saatan hyvinkin ostaa niitä kuusikin samalla kertaa. Minäkin voisin elää askeettisemmin. Jopa omavaraisesti, kuten Suomen Kuvalehdessä hiljan esitelty heppu Itä-Suomesta...

Tunnen antautuneeni miljardien muitten mukana sille pahalle, joka tuhoaa maapallomme, ja olevani tekopyhä pauhaessani miten kamalaa on globaali konsumerismi.