Viime viikolla epäonnistuin elämään päivän ilman teetä.

En saanutkaan paria työtilausta, joitten jo piti olla varmoja, niin että ennakko-odotukseni romuttuivat ja piti taas aloittaa kevään talouden suunnitteleminen alusta. Rahapulakin riivaa - jo tehtyjen töitten palkkioita odotellessa piti jättää kaikenlaista ei-ihan-pakollista tekemättä tai ostamatta.

Lapseni olivat useaan otteeseen kärttyisiä, tottelemattomia ja tiellä siitä huolimatta että minä yritin olla herttainen, pitää säännöt reiluina ja antaa heille aikaani niin paljon ettei heillä olisi syytä yrittää viedä sitä väkisin silloin kun minun on määrä tehdä jotain muuta.

Yritin hakea lohtua mieheeni takertumisesta, kirjaimellisesti, kuin takiainen tai kietoutuva köynnös, mutta hänpä ei ihan joka päivä ollutkaan kuhertelutuulella.

Enkä päässyt blogittamaan. En viime enkä tällä viikolla ennen kuin nyt. Vuodatuksen uusi ylläpitopoppoo poisti kirjoittamis- ja kommentointiominaisuudet blogeista yli viikoksi. Eikä pysynyt omassa aikataulussaan ja lupauksessaan avata blogit tammikuun loppuun mennessä.


Tauko teki hyvääkin. Tulin kirjoittaneeksi enemmän muuta, josta on luultavasti jollekulle paljon enemmän iloa kuin tästä blogista.

Ja sunnuntaina, juuri siksi että ylle listatut asiat olivat mielestäni pielessä, tulin myös saaneeksi viimeinkin kiinni eräästä isosta sisäisen levottomuuden aiheuttajasta.

Alitajunnan syövereistä syöksähti ylös, ulos päivätajuntaan suurensuuri hirviönmötäke. Se on pelon alalaji.

Tuo muotopuoli olento saa minut hermostumaan aina kun pelkään, usein irrationaalisesti, että jokin elämäni ulkoisista tukipilareista saattaisi kaatua kupsahtaa, ja takertumaan niihin, koska pelkään, etten pärjää tai riitä ilman. Näin ja laskin nuo pilarit: firma ja sen tuomat rahat, liimaparisuhde, lasten kasvaminen hyväksi katsomaani suuntaan... Asioitten työstö kirjoittamalla on sekin pilari. Jopa tee on tällainen pilari, koska teen vaikutuksen alaisena olen tehokkaimmillani. Usein minusta tuntuu että olen aina joko puoliksi aivokuollut laiskiainen taikka sitten joka paikkaan ehtivä ihmeellinen Super-Krishnanen, jollaiseksi muutun helpoimmin ottamalla kupin teetä.


Niinpä jok'ikinen kerta
kun lapseni eivät käyttäydy vastustamattomien pikku kullannuppusten lailla,

jok'ikinen päivä jona mieheni ei ole halaillut minua vähän väliä vaikka olisi voinut,

joka kerta kun minulla on tarkkaavaisuus- ja keskittymisvaikeuksia,

jokaisella kerralla kun
​tämän yrittäjän vuoristoradalta näyttävät tilitiedot käyvät maan tasalla,

aina kun en voi kirjoittaa vaikka kuollakseni tahtoisin,


niinä hetkinä minä olen tuntenut sisälläni selittämätöntä pakokauhua.


On eri juttu, mitä sen piinatessa teen. En välttämättä yhtään mitään. Yleensä vain pysähdyn ja näytän jonkin aikaa surulliselta ja eksyneeltä. Joko Jumala saa minut siitä paremmalle tuulelle, tai sitten kiipeän lähintä saatavilla olevaa pilarinpätkää pitkin ylös.

Mutta viime viikolla, kun kaikki elämäni tukipilarit näyttivät tutisevan yhtä aikaa, minulle valkeni. Valkeni kiitos meditaation, joka nimenomaan on omiaan avaamaan näkymiä mielen syviin syövereihin ja suodattamaan esiin olennaisen. Valkeni kiitos Jumalan ja gurun, jotka aina auttavat antamaan uusille ja oudoille löydöksille nimet. Valkeni kiitos kaiken sen viisaan mitä mieheni ja ystäväni sekä monet loistokirjailijat ja historioitsijat ovat tietoisesti sekä tietämättään rivien välissä sanoneet.

Ei olisi valjennut, ellei elämäni olisi niin hyvää nyt, ettei selittämätöntä voinut enää selittää takaisin piiloon väittämällä sen johtuvan vaikeasta elämäntilanteesta. Elämäntilanteenihan on suloinen!

On helpottunut olo kun hirviö nyt röhnöttää edessäni, vaikken vielä ihan tiedäkään, mitä minun pitäisi sille tehdä. Tahdon kesyttää sen jotenkin ja ratsastaa sen voimaa hyödyntäen eteenpäin hengellisellä tiellä. Hengellisessä elämässä ei energiaa mene hukkaan - negatiivisia tunteita ei tukahduteta, vaan ne kanavoidaan hyvään ja hyödylliseen, neuvoo Easwaran. Ihan parasta on ettei pakokauhu enää ole selittämätön paha syvyyksissä!

Jo se, että kykenen pelkoni näkemään ja nimeämään, on saanut minut koko tämän viikon ajan tuntemaan oloni niin ihanan kevyeksi!


Krishna lupaa Bhagavad Gitassa huolehtia palveijoittensa tarpeista. (Huomatkaa: Hän ei luvannut täyttää palvelijoittensa itsekkäitä himoja.) Niinpä saan aina juuri sen verran kaikkea kuin todella tarvitsen. Krishna oikein virnuili minulle: jos todella uskon Häneen enkä vain seuraa Häntä käytännöllisistä syistä eli siksi että Hänen seuraamisensa tekee elämästä helpompaa, silloin uskon että kaikki on elämässäni juuri kuten pitääkin.

Kirjoittaa saan kyllä. Ihan varmana. Aivan tarpeeksi.