saimiri-sciureus-1-normal.jpg

Yhdeksän vuotta hauduttelemani romaani on viikon sisällä edistynyt rauskun lentonopeudella niin ettei Sientä imevä lehmukki ehdi mitään huomatakaan. En suo ajatustakaan niille töille, joista saisi rahaakin; tulevat kun ovat tullakseen, nyt en metsästä aktiivisesti uusia keikkoja vaan elän kevään ahkeroinnista kertyneillä säästöillä ja nakutan luomisen hurmassa scifiä.

Megainspiraation matkaan lähtemisen sivuvaikutukset ovat juuri sellaiset kun olin pelännytkin: haluaisin kirjoittaa enemmän, paljon enemmän, mutta perhe-elämä estää. Saan käyttää yli-inhimillisiä joogavoimia pitääkseni mieleni tällä planeetalla läheisteni luona, kun se muuten jatkaisi huitelua toisilla tähdillä tarinani pyörteissä. Huokaisen kun ovi käy ja luova yksinäisyyteni keskeytyy, ja irvistelen sille tosiasialle, että kohta alkaa koululaisten kesäloma ja minun on kehiteltävä konnankoukkuja kaapatakseni omaa aikaa kirjoitustyölle.

Toisaalta. Ajan rajallisuus lisää tehokkuutta, ja paras teksti syntyy yleensä tehokkuuspiikin aikana, jonka jälkeen aivot raukenevat tietäen itsekin tehneensä jo sen päivän osalta parhaansa.

Kuvat esittävät saimireita. Saimirit eivät sinällään mitenkään liity tekstiini muutoin kuin että jokin niissä inspiroi minut näpelöimään nimeämiskäytäntöjäni ja päivittämään fantasiauniversumini eläinkuntaa koskevaa tietämystäni, kunnes kaikki palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

saimiri-normal.jpg