Sanotaan, että kuoleman hetkellä koko elämä vilisee silmien edessä. Muutossa ja kuolemassa onkin paljon yhteistä. Kumpikin johtaa uuteen alkuun, ja vaihdon hetkellä elämä vilisee silmissä erityisesti muttolaatikoitten sisältönä. Näen vanhat piirustukseni ja luovat projektini ja mustekirjoituskoneeella paukutetut romaaninalkuni, siis itseni luovana lapsena. Näen valtavan kirjeenvaihtoni, jossa selvitän päätäni silloin kun en raatanut töissä ja ylitöissä ennen lasteni syntymää. Sitten alkavat näissä arkeologisissa kaivajaisissa lasten kerrostumat, heidän kädenjälkensä, joka kumoaa omani, koska heidän kanssaan puuhastellessa omat jutut jäävät. Kirjahyllynikin ovat kuin matka omaan henkilöhistoriaani, eivätkä vain siihen, vaan joukossa on hirmuisesti kirjoja edesmenneiltä omaisilta. Jopa ex-aviomieheni edesmenneiltä omaisilta, sillä hän antoi ystävällisesti minun pitää heidän kirjaperintönsä kun erosimme, arvostanhan noita aarteita meistä kahdesta noin 100 kertaa enemmän.

Matkalle menneeseen kuljettavat minua myös nämä maisemat, sillä laskin että juuri taakse jättämäämme kotia lukuunotamatta pisimpään olen kaikista kodeistani elänyt eräässä pohjoishelsinkiläisessä lähiössä. Muutimme sinne juuri ennen kuin täytin kuusi, ja pois lähdimme kun olin juuri aloittanut yläasteen. Eilen huomasin, että se bussi, joka kulkee lähimpänä uutta kotiani, ajaa juuri noille tienoille, ja että kotiamme lähin itämainen ruokakauppakin on noilla tienoilla. Lapsuudenystäväni aivan ihmestyi, että mitä, itämainen ruokakauppa siellä! Meidän lapsuudessamme alue oli supisuomalainen, taustaltaan rikkaampia lapsia oli muistaakseni kaksi, joilla kummallakin oli toinen vanhempi arabi ja toinen suomalainen. Nykyään alueen kahdesta ala-asteesta toinen on Helsingin kenties monikulttuurisin lasten etnisten kotimaiden määrän perusteella, ja toisesta on tehty Helsingin kristillinen koulu.

Nykyinen mieheni on muuttajana niin nopea, vahva, ahkera ja tehokas etten ole vastaavaa missään nähnyt vaan jämähdän välillä katselemaan hänen vauhtiaan suu ammollaan. Hän asentaa ja korjaa ja siirtää tuosta vaan kaiken. Hänen mielestään muuttokuorman purku ja uuden kodin sisustus etenee liian hitaasti, vaikka en käsitä, miten se tämän nopeammin voisikaan edetä. Kaikki omistamamme huonekalut ovat jo paikoillaan (lisää ostetaan käytettynä sitten joskus kun on rahaa, esim. länsimaalainen ruokapöytä ollaan päätetty hommata, nythän meillä on vain intialaistyylinen jonka äärellä syödään istumatyynyillä lattialla). Laatikoita on toki vielä noin kymmenen purkamatta, mutta hei, minä olen viikon sisällä laatinut myös neljä artikkelia ja valmistellut viidettä, sekä hoitanut lasten asioita, kun taas mieheni pääsi suomen kielen koulustaan erinomaisin arvosanoin ja lopetusmuodollisuudet veivät aikaa. Luulenpa, että ihminen joka ei eläessään ole muuttaessaan siirrellyt huonekaluja tai muuttolaatikoita, ei vaan osaa hahmottaa, mikä on nopeaa muuttamistaja mikä ei.

Muutto on miehelleni kuin urheilukilpailu. Kirjani, nuo hänelle käsittämätön painolasti, joutaisivat tässä ottelussa heittolajivälineiksi, mitä en suinkaan anna niille tapahtua. Tämä pakottaakin minut taas muistamaan kastieromme, joka selittää kattavasti luonne-eromme. Minä bramiini (lukutoukka, kirjoittaja, opettaja, pappi) sinä kshatriya (kuningas, soturi, urheilija, pomo). Kshatriyaluonteelle kirjat eivät ole itseisarvo, mutta välinearvo niillä voi kyllä olla, jos niissä on hyödylliseksi katsottua tietoa tai jos niillä voi tehdä vaikutuksen muihin. Askeettinen, uskovainen kshatriya näkee arvoa vain pyhillä kirjoilla eikä voi käsittää, miksi vaimolla on nelinumeroinen luku mm. historiaa ja antropologiaa käsitteleviä kirjoja.

Kasteista kirjoitin joskus enemmänkin, käykää lukemassa jos kiinnostaa.

Joka tapauksessa elämä on herttaista ja työntäyteisten päivien jälkeen on ihanaa kaatua lattialle olemaan hellä. Nukumme edelleen lattialla välipatjalla (itse asiassa nyt kahdella kun saimme muuton kunniaksi vanhemmiltani toisen), meidän makuuhuoneeksemme päätynyt koppi lienee koko asunnon ainoa ahdas kolkka. Olkkari, esmes, on niin tilava että lohkoimme siitä minulle oman työhuoneen simppelisti kääntämällä massiivisen työpöytäni selän muulle huoneelle. Nyt minulla on tänne oma "sisäänkäynti" pöydän ja kirjahyllyn välistä ja tunnen työrauhaa :-D

Mutta nyt täytyy lähteä tekemään totta siitä viidennestä artikkelista viikon sisällä. Haastattelun jälkeen on vuorossa entisen kämpän loppusiivous, johon ihanat ystävät tulevat avuksi.