Kukahan se minulle joskus sanoikaan, että heppa pitää päästää vapaaksi ja jos se sittenkin, vapaaehtoisesti, laukkaa luoksesi, se on sinun ikuisesti.
 
Minä olen tällainen heppa. Huomaan pysyväni kotilaitumilla vaikkei kukaan ole rakentanut aitoja. Ja olen varmaan monen mielestä ällöttävää liimaa. En nimittäin tahtoisi lähteä ilman aviomiestäni minnekään lähikauppaa pitemmälle. Yksinäisyyttä vaativien puuhien tekeminenkin on kivempaa kun olemme samassa rakennuksessa.

Tämä ei johdu siitä ettenkö osaisi olla tyytyväinen yksinkin tai etten nauttisi muittenkin ihmisten seurasta. Asia on niin päin että olen ollut todella paljon elämäni aikana yksin, ja ystävieni seurassa hyväksytty ja rakastettu mutta erilainen. Niinpä vuonna 2013 osaan todella, todella arvostaa sitä että halietäisyydellä on ihminen, jolle en ole erilainen, koska arvomaailmamme on samanlainen. Tiedän, etteivät ruumiimme kestä ikuisesti, mutta niin kauan kun tällainen ilo lentelee kodissani, tahdon syleillä sitä. Ehkäpä tunne on molemminpuolinen, koska minäkin saan olla ihan työntämässä miestäni ulos urheilemaan, jotta hän lähtisi ilman minua - siksi että tiedän hänen olevan onnellisin silloin kun elämään kuuluu kunnon liikuntaa. Eikä minulla ole aina aikaa, enkä edes osaa pelata squashia.
 
Tänään nämä tunteet punoutuivat mielessäni yhteen erinäisten onnettomien naiskohtaloiden kanssa lähellämme, ja äkkäsin, että tässäpä on vaarallinen esimerkki ulkokultaisten sekä sydämestä kumpuavien ihanteitten välillä.
 
Onhan haluttomuus poistua rakkaan puolison luota ihan eri asia kuin se, että nainen ei saa lähteä ilman miestään minnekään. Jälkimmäistä ilmiötä sen uhrit kuvailevat usein, aivan kuin ongelma olisi siten kaunisteltavissa jotenkin söpöksi, sanoin "Minulla on omistava mies". Vangitsijamiehiksi minä mokomia kutsun!
 
Vangitsijamies odottaa, että vaimo automaattisesti viihtyy parhaiten kotona ja miehensä kimpussa kaipaamatta muuta. Vangitsijamiehen itsensä ei mielestään tarvitse tehdä paljonkaan tällaisen rakkauden herättämiseksi ja ylläpitämiseksi, vaan hänen mielestään nainen on vaan huono jos hän ei tahdo palvoa puolisoaan. Vangitsijamiehestä on olemassa sellainenkin variantti, joka antaa rahan sataa naisensa päälle ja vetoaa sitten marttyyrimaisesti siihen mitä kaikkea (materialistista) on tehnyt hänen eteensä jos nainen on onneton.
 
On kulttuureita, joissa vaimon vangitseminen hyväksytään, tai ainakaan sellaiseen ei puututa vaikka sitä paheksuttaisiinkin, mutta se ei tarkoita, että meidän kulttuurimme olisi niin loistava ettei Suomesta vangitsijamiehiä löytyisi. Kyllä löytyy, ihan liikaa, hirveät määrät. Skaala on laaja - lievimmästä päästä ovat ne heikolla itsetunnolla varustetut miehet, jotka mököttävät kun vaimo viettää tyttöjen iltaa, mutta leppyvät pian. Toisessa ääripäässä on sitten narsisteja, väkivaltaa, uhkailua ja naisen itsetunnon murskausta. Sen ääripään suhteesta jokainen terveellä itsetunnolla varustettu suomalaisnainen tietysti kävelee ennen pitkää ulos, eikä yhteisö ympärillä suomalaisnaista siitä tuomitse. Siksi vangitsijamiehet ovatkin yliedustettuina köyhästä kaukomaasta vaimon noutaneiden suomalaismiesten joukossa. En yritä sanoa että kaikki tai edes enemmistö suomalaisista mieskaukosuhteilijoista olisi tällaisia, vaan että tämän päivän maailmassa se on suomalaisille vangitsijamiehille pelottavan luonteva tapa pyydystää kotiin nainen olemaan avuton ja täysin riippuvainen hänestä.
 
Voi olla että joku nainen menneisyydestä on petollisella tai kiittämättömällä käytöksellä muuttanut miehen epäluuloiseksi vangitsijaksi. Omat kärsimykset eivät kuitenkaan oikeuta rajaamaan ketään toista ihmistä pelkäksi omien tarpeitten tyydyttäjäksi, semminkin kun vangitulla ei edes ole mitään tekemistä miehen aikaisemman suhteen kanssa.
 
Minulle ihanne on esitys siitä, millaiseksi itse haluan tulla. Ei siis julistus siitä, millaisia muitten pitää olla.

Onko teidän muitten lähipiirissä ollut vankeja? Mikä tepsii vangitsijamieheen, vai tepsiikö mikään? Onko livohkaan lähtö eli ero ainoa tapa murtaa vankilan seinät?