Eilinen päivä hipoi täydellistä. Saimme liikuntaa kun ajoimme koko perheen voimin lasten koulun kevätjuhlaan pyörillä, uusissa intialaisissa vaatteissamme, ja kun palasimme, meillä oli jatkuva virta kivoja vieraita, ystäviä ja sukulaisia. Juteltiin mukavia, kokeiltiin yhteismeditaatiota, pelattiin mölkkyä, syötiin hyvin. äitini antoi sisustusideoita. Lapset (omat ja vieraitten) häätivät meidät aikuiset pois keittiöstä ja pyöräyttivät meille aivan ihanan suklaakuivakakun. En ole koskaan nähnyt minkään kakun katoavan tarjoiluastiasta yhtä nopeasti!

Sukha-duhkha, Intiassa paljon käytetty termi, tarkoittaa, että onni on kolikko, jonka kääntöpuolelta löytyy kärsimys. Tämä päivä taisikin pyrkiä palauttamaan tasapainon, kun tuntuu, että melkein kaikki on mennyt tänään pieleen. Isoimpina ikävyyksinä se että ipanat, jotka romuttivat ounastelemani päiväohjelman liittymällä ex tempore naapureitten uimaseurueeseen, hukkasivat aamupäisellä reissullaan avainnipun, jossa oli kotiavain ja toisen tytön pyöränavain. Toinen on hukannut viikko sitten kännykkänsä ja toinen oli unohtanut omansa kotiin, joten tieto tapahtuneesta saapui minulle naapurintytön muodossa, hän ilmestyi ovelle kertomaan yllämainitut terveiset ja vielä senkin että toinen lapsistani oli mehevissä megariidoissa siskonsa sekä tuon naapurintytön kanssa. Vähänkös oli hauskaa polkaista vara-avainten kanssa maauimalan edustalle epeleitä noutamaan ja kinasteluita ratkomaan. Myöhäisen lounaamme jälkeen päätimme leikata päiväohjelmasta pois temppeliin menon ja lähteä pyörillä vähän kauemmas uimarannalle. Ja kas, eikös minun takakumini posahtanut puhki puolimatkassa. Itku kurkussa lastasin oman pyöräni muita koskevan lastin Dharmapatille ja talutin fillarini kotiin. Itku kurkussa, koska kuukautiseni alkavat varmaan minä hetkenä hyvänsä ja asiat surettavat tai suututtavat nyt voimakkaammin kuin yleensä. Meneeköhän tämä helleaalto kokonaan minulta ohi uimisten osalta niitten kuukautisten johdosta...

Hengellinen elämä on onneksi minulle merkinnyt tuskaisuuden ja riemastuksen vuoristoradan harjanteitten ja kuilujen tasaantumista. Tunteet toki tulevat ja menevät, ovat voimakkaita ja ennallaan, mutta jotenkin sitä yhä paremmin erottaa oman itsensä niitten joukosta ja tajuaa, ettei tarvitse sätkiä ja älähdellä niitten mukana. Ne ovat väliaikaisia asioita, minä ja suhteeni Jumalaan pysyviä. Erästä uskonsisarta siteeratakseni: tuntemukset ovat kuin sää, eikä meidän ole pakko niistä masentua tai haltioitua sen enempää kuin auringonpaisteesta tai loskakelistä.