Onko teidän lukijoiden helppo olla heikkoja? 

Minulle se ei ole ollenkaan helppoa. Olen ollut melkoisen voimaton, väsynyt ja itkuherkkä koko tämän vuoden 2014, ja vaikka Dharmapati ja yrittäjän vapaat aikataulut ovat tehneet siitä fyysisesti siedettävää, henkisesti se on ollut aivan hirveää. Ainoa todellinen lohtuni on ollut tieto siitä, että nämä ei-toivotut fiilikset johtuvat raskaudesta ja menevät ohi.

Ja nyt, tällä viikolla, kuin salamaniskusta, olen yhtäkkiä jälleen pirteä. Voima virtaa suonissani jälleen! Olen siirtynyt energiseen keskiraskauteen!

Elinvoiman palaaminen on rohkaissut minua huomaamaan ja myöntämään, miten suuri psyykkinen ongelma minulle on olla heikko. Ja koska en oikein osaa sallia heikkoutta itselleni, minun on vaikea suhtautua siihen muissakaan ihmisissä (ainakaan silloin kun heidän heikkoutensa mielestäni olisi korjattavissa asennemuutoksella). Olen mielelläni korvana ja tukena ystävättärilleni, mutta kanssakyynelehtijää heidän on turha minusta odottaa saavansa - olen läpeeni ratkaisukeskeinen lohduttaja. Jaksan lohduttaa pipin saanutta itkevää lastakin vain hetken, ja sitten ilmoitan, että jo riittää parkuminen, koska ei se mitään auta. Henkisen puolen pillitysten kohdalla pinnani on vieläkin lyhyempi, ellei sen aihe ole syvällisemmän keskustelun arvoinen; en kerta kaikkiaan kestä sietää sitä, että lapsi itkee siksi ettei saanut mitä halusi. Tai sitä, että kuka tahansa - lapsi tai aikuinen - tahallaan yrittää tartuttaa oman pahantuulisuutensa, mistä se sitten ikinä johtuukaan, muihin ja pilata heidänkin päivänsä. Tarkemmin ajateltuna harva niin kuitenkaan tahallaan tekee; kyseessä on vaan yleinen, piintynyt tapa.

Minä yritän karsia semmoisen käytöksen muista osoittamalla sitä sormella ja ärähtämällä, ettei semmoinen vaan käy. Luultavasti kuitenkin syyllistyn aika ajoin itsekin oman mielen mustuuksien pihauttamiseen muittenkin kiusaksi. Jälkimorkkiksessa päätän aina entistäkin vimmaisemmin yrittää pitää mölyt mahassani ja valitukset vankeudessa, kun ne minua riivaavat, jotta edes muilla olisi kivaa. Kääntöpuolena minun on kuitenkin silloin entistäkin vaikeampi hyväksyä sitä, jos muut eivät toimi samoin!

Perustelen valitukset katkaisevaa asennettani itselleni usein sillä, että minun lapseni eivät ainakaan opi keräämään säälipisteitä ja ajautumaan niitten perässä itselleen ikäviin tilanteisiin - käyttämään elämän eteen tuomia kolhuja tekosyinä olla käyttäytymättä hyvin, olla yrittämättä parastaan. Eihän mikään käytöksessäni rohkaise semmoiseen; lapset oppivat, ettei semmoisesta vaan yksinkertaisesti hyödy. Se onkin ihan hyvä perustelu, sillä tuollaisia ihmislusmuja maailmassa riittää, niin lapsia kuin aikuisiakin, etenkin naispuolisia. (Huomasittehan spontaanin ja siksi paljastavan asenteellisen sanavalintani. Ihmislusmu.) Nyt kuitenkin huomaan, että tuon perusteen lisäksi asennoitumiseni taustalla vaikuttaa myös oma pelkoni oman heikkouden kohtaamista kohtaan. Jotenkin tuntuu että jos läheiseni valittavat, se on epäluottamuslause minun toimiani kohtaan, syytös, etten minä ole tehnyt parastani jotta asiat olisivat parhain päin. Toisin sanoen: näen herkästi lähimmäisteni heikkoudessa muistutuksen omasta epätäydellisyydestäni ja kyvyttömyydestäni auttaa muita edes siinä määrin kuin osaan auttaa itseäni. Toisten marina herättelee ne asiat, joista itsekin haluaisin marista, mutta joista marisemisen olen itseltäni kieltänyt. Niin, kuinka voisinkaan luontevasti kohdata toisissa sen, mitä en salli itseltänikään? Edes silloin kuin juuri hyväksyntä olisi tervehdyttävää? Nykyiselläni haluaisin vain päästä äkkiä irti niistä epämiellyttävistä tunteista, joita muistutukset minussa herättävät.

Olen myös tajunnut että tämä kyseenalainen luonteenpiirre on yksi niistä, jotka yhdistävät minua ja Dharmista, niistä, joissa olemme samiksia ja jotka ovat pinnan alla vetäneet meidät kiinni toisiimme. Hän arvostaa energisyyttä, voimakkuutta, itsenäisyyttä, ja vaatii niitä eniten itseltään. Yllä kuvailtuihin lasten itkuihin hän suhtautuu vielä minuakin kuivakiskoisemmin. Eipä olekaan siis yllättävää, hänen on ollut vaikea suhtautua myötätuntoisesti minun raskauskärsimyksiini - hän reagoi minun heikkouteeni vaatimalla itseltään vieläkin enemmän tekoja paikatakseen ne aukot jotka minun kykenemättömyyteni arkeemme jättää, mutta minulta hän vaatii samalla tylysti valittamattomuutta. Olen välillä tulkinnut sen vaatimuksen arvostuksen puutteena ja epäluottamuslauseena omaa puurtamistani kohtaan, mutta eihän se sitä ole. Heikkouden pelkoa se on, samaa mitä itsekin tunnen. Pelkoa omasta fyysisestä riittämättömyydestä, henkisestä avuttomuudesta: entä jos toinen ei olekaan ponnisteluistani huolimatta tyytyväinen?

Selvä yhdistävä linkki lähtee tästä yhteisestä luonteenpiirteestämme myös hampaat irvessäkin sisukkaaseen Suomen kansaan, sekä vanhoihin ihmisiin, jotka haluavat kuolla, koska eivät vanhuudenheikkouttaan enää kykene elämään aktiivista elämää.

Tämmöinen itsetutkiskelu on hyväksi. Havainnot auttavat minua toivottavasti kehittymään pikku hiljaa myötätuntoisemmaksi ihmiseksi (ja äidiksi), joka tuntee itsensä arvokkaaksi vielä vanhempanakin. 

Miten te muut, minun laillani luterilaisen työmoraalin ja suorittamisen ilmapiirissä kasvaneet, olette opetelleet elämään epätäydellisyyden ja haavoittuvaisuuden kanssa?