Kun omat lapseni olivat jotakuinkin kahden vuoden paikkeilla, joku sanoi minulle viisaita, syvälle mieleen ja sydämeen painuneita sanoja. Sanoja siitä miten kaikki me olemme parhaimmillamme jonkin tietyn ikäisten lasten kanssa. Yksi on aivan loistava vauvojen kanssa, toinen leikki-ikäisten unelma, kolmas parhaimmillaan alakoululaisten kanssa, ja neljäs tietää luonnostaan tismalleen, miten säilytetään auktoriteetti ja viihdytään teinien kanssa niin että teinitkin viihtyvät.

Mihin ryhmään te lukijat kuulutte?

kasvu-normal.jpg

Minä en oikein tiedä varmasti mitään muuta kuin sen, että vauvojen seurassa en ole (ainakaan salaa henkisesti sisälläni) parhaimmillani. Viihdyn sellaisten lasten kanssa, joille voi puhua ja jotka vastaavat puheeseen puheella! Toistaiseksi jokainen kaksosteni kehitysvaihe on ollut mielestäni loppujen lopuksi entisiä parempi.

Tämä alleviivautui eilen ja toissapäivänä, kun olin poissa kotoa hoitamassa ystäväni kolmivuotiasta poikaa. Se oli nimittäin paljon hauskempaa kuin aiemmilla kerroilla, kun olen häntä hoitanut, koska ensimmäistä kertaa tapahtui niin että poika puhui minullekin eikä vain kotiväelleen selvin kokonaisin lausein ja jakoi hienot ajatuksensa kanssani. Mikä herkkä herrasmies hän onkaan! :-)

Samalla tajusin, miten paljon paremmin osaankaan olla sellaisten lasten kanssa, joitten kanssa voi keskustella. Miten verbaalinen ihminen olenkaan.

Ja tästä ajatusketjusta seurasikin epämielyttävä tiedostamisen hetki: aivan pian vastuullani on taas uusi puhekyvytön ihminen, jonka seurassa verbaalisista lahjoistani ei ole minulle mitään apua. Siitä tulee aikamoinen itsekuriharjoitus tälle joogille, etten vaan synkisty ja vajoa itsesääliin, tai yritä liikaa henkisesti paeta vauvaa yksinäisinä päivinäni hänen kanssaan.

Toinen epämiellyttävä tiedostamisen hetki tuli, kun mieleni sai päähänsä haluta lukea Hesarin. Rupesin pitkästymään pojan loputtomiin kysymyksiin ja vastakaikua vaativiin puheisiin - ja minulle valkeni konkreettisesti se, mitä ajatukseni ovat teoreettisella tasolla paljon tämän raskauden aikana viistäneet. Se, miten helpolla minä olen kaksosteni kanssa henkisesti päässyt siitä pitäen kun he oppivat puhumaan, sillä siitä on seurannut sekin ilo, että he ovat puhuneet ja leikkineet paljon keskenään, eikä minulta ole vaadittu niin intensiivistä keskittymistä heihin kuin mitä yksittäistapauslapsi olisi vaatinut.

Samaan aikaan selkääni vihloi ja keuhkojani painoi raskaus, ja olo kävi ajatuksista henkisestikin tuskaiseksi. Synkät äänet sisälläni kuiskuttivat, että minut on tuomittu kärsimään: A) joko koko ajan seuraani vaativasta lapsesta, jota nyt kannan sisälläni, taikka sitten B) uudelleen raskauden & sen jälkeen kahden pienen lapsen yhtäaikaisen hoitamisen kiroista, jos yritän vielä pyöräyttää Lootukseni kaverin päästäkseni pälkähästä A. Ei kun, ihan varmaan sitten sieltä tulisikin toiset kaksoset ja ihmisraunioituisin kolmen kiljuvan pikku vipeltäjän ja kahden teini-ikäistyvän neidin jaloissa.

Fyysinen olotila vaikuttaa niin henkiseenkin (ja toisinpäinkin, tietysti.) Tänään selkäsärkyni on pysynyt ainakin toistaiseksi ihmeesti kurissa. Ilmeisesti kaikki ne pienet jutut, jotka fysioterapeutti minulle opetti, todella toimivat! Olen nukkunutkin tarpeeksi kaikki tämän viikon yöt. Niinpä moiset synkät mietteet eivät edes tule mieleeni ellen oikein kaivele niitä näin blogiin kirjoittamisen vuoksi. Voin kuitenkin ennakoida, miten synkällä mielellä tulen olemaan sitten jos ja kun en saa vauvaltani nukutuksi enkä päivisin keskitytyksi juuri mihinkään aivojani ilahduttavaan ja rentouttavaan...