Pelasimme pingistä kunnes aivan näännyin. Pärjään vauhtiinpääsemispallottelun jälkeen, kun alamme laskea pisteitä, tasaväkisesti miehelleni ekat kierrokset. Sitten energiani ja sen myötä keskittymiskykyni laskevat, hänen taas ei, ja hän voittaa nauraen ja minut uuvuttaen kerta toisensa jälkeen.

Kun palasimme, minusta tuntui ettei mikään ruumiini osanen liiku kuten haluan. Otin vaahtokylvyn. Dharmapati ei mennyt kylpyyn. Hän on päässyt normaaliin kuntoonsa ja vauhtiinsa pelaamalla viime aikoina useammin squashia, ja on juuri nyt taas pelaamassa squashia.

Ja minun tekisi nyt mieli kirjoittaa fiktiota, mutten taida kuitenkaan. Hyvää fiktiota syntyy kun heittäytyy siihen. Arvelen, että jos heittäytyisin siihen, niin kuin heittäydyin ennen, kärsisivät sekä työni että perhe-elämäni, kun en pystyisi lopettamaan ajallaan. Toisaalta se ei vaan näytä toimivan, että repäisen itseni tarinasta irti kunnes on seuraava sopiva aika - siihen mennessä tarinan tarmo ja punainen lanka ovat jo kadonneet. Dorian Grayn muotokuva on mahtava kirja taiteesta ja luomisprosessista. Siinä on häiritseviä ajatuksia, joissa voi omalla kohdallani olla vinha perä. Esimerkiksi: luova ihminen voi joko elää täysillä, tai kanavoida elinvoimansa luomiseen, täysillä.

Meneillään olevassa työprojektissakin on 16 liikkuvaa osaa, joista jokainen vielä sisältää lisää huomioonotettavia palasia. Vaikka yritänkin nyt keskittyä vain siihen projektiin, niin silti, yrittäjän pitää aina pitää yksi raaja tulevaisuudessa ja kirjanpitäjän kuuma linja auki ja niinpä niitä liikkuvia osasia onkin juuri nyt duunissa noin 20. Huomaan ajattelukapasiteetin hajottamisen 20 ilmansuuntaan häiritsevän jo meditaatiotanikin, sillä meditaation onnistuminen peilaa sitä mitä olen puuhaillut ja miten mieltäni käytellyt silloin kun en meditoi. Ei ihme, että tekisi mieli välillä levähtää pakenemalla fiktioon. Mutta siinä olisikin sitten kahdeskymmenesensimmäinen liikkuva osa, oikea jättiheiluri, joka pamauttaisi kumoon ne kaikki muut.

Fiktion lukemisesta on mennyt maku, kun en voi kirjoittaa sitä itse. Vähän niin kuin vain seuraisi toisten hauskanpitoa pallokentän laidalta. Välillä päädyn tällaisessa tilanteessa scifimaailmojen, kielien ja kulttuurien luontiin. Siinäpä jos missä on hupi josta ei ole iloa kuin itselleni, kun en kerran vanhaan malliin saa siitä aikaan luettavia tarinoita. Tarinat syntyivät ennen aivan itsekseen, kun pakenin todellisuutta jatkuvasti mielikuvitusmaisemiin, kun käsittelin ikävyyksiäni ulkoistamalla ne fiktiivisiin hahmoihin, suurimmaksi osaksi tiedostamattomasti. Tarinat eivät synny itsekseen, jos elää nykyhetkessä; tai varmaan syntyisivät jos se olisi päätyö eikä harrastus elämäntilanteessa johon ei oikein yksinäisiä harrastuksia mahdu.

Olen kyllä hirmuisen onnellinen siitä, etten enää elä Kirjoittaakseni, niin kuin suurimman osan elämääni tein, vaan ihan vaan Elän.