Tänään juhlitaan Krishna-temppeleissä sitä kun Krishna pelasti ihmiset ja eläimet luonnonkatastrofeilta ilmaan nostamansa vuoren alle turvaan. Ne aiheuttanut säänjumala Indra, devojen kunkku, nöyrtyi lopulta ja laskeutui alas pyytämään anteeksi sitä että käytti valtaansa väärin.

Nöyrtyisipä Talvivaaran upporikas pääjohtaja Pekka Peräkin. Suomen historian suurin ympäristökatastrofi on meneillään Talvivaarassa. "Tänään järjestetyssä tiedotustilaisuudessa STUK:n pääjohtaja kertoi, ettei tilanne voi tästä enää pahentua, koska huippumyrkyllinen kipsisakka-allas on tyhjentynyt ympäristöönsä. Perjantaina kirjattujen mittaustulosten mukaan vuotoveden sisältämällä uraanilla tappaisi yli puoli miljoonaa ihmistä", kertoo artikkeli jonka lukeminen oli kuin mykistävä nyrkinisku naamaan.

Pikkujumalat ja demonit - devat ja asurat - käyvät ikuista taistelua. Devoilla on valta ja vauraus, jotka herkästi nousevat heille päähän ja saavat heidät ottamaan erivapauksia ja hoitamaan velvollisuutensa huonommin kuin voisivat. Asurat ovat kunnianhimoisia ja yritteliäitä olentoja, jotka tahtovat valtaa ja vaurautta ja onnistuvat niitä aika ajoin itselleen kahmimaan. Heidän motiivinsa ovat itsekkäät, ja monta kertaa Jumala, Vishnu, on käynyt palauttamassa tasapainon ja antamassa vallan takaisin devoille. Sillä devat sentään periaatteessa, silloin kun nautinnot eivät heidän ajatteluaan sumenna, seuraavat dharmaa - ainakin jos ihmisetkin sitä seuraavat eivätkä elä vain itselleen, muusta luomakunnasta viis.

Vishnun viesti meille on, kun Hän aina palauttaa vallan devoille, että jokin yhteiskuntajärjestys pitää olla, ja sen tulee perustua dharmaan eikä kunkin itsekkääseen nautinnonhaluun. Kun Vishnu pysäyttää devojen kuninkaan, Taivaanherra Indran, joka rankaisi ihmisiä siitä etteivät he palvoneet häntä, Hänen viestinsä on, että sortovaltaan ei tarvitse suostua, että epäreilun yhteiskuntajärjestyksen tulee kaatua.

Devat eivät olekaan asuroita parempia. Paras kaikista voi olla se demoni, joka hyväksyy dharman.



Tämä maailma peilaa sekä Taivasta että Helvettiä. Usein minusta tuntuu että se on yhtä aikaa kumpaakin. Isänpäivänä lukemani Uuden Testamentin puheet siitä, miten ne jotka eivät Jeesuksen matkaa lähde joutuvat kadotukseen, voi ainakin tällainen hindu ymmärtää niinkin että koska ne jotka eivät valaistu syntyvät maan päälle aina vain uudelleen, he - me - joudumme kestämään aina vaan lisää Talvivaaroja ja muita Helvetin kauhuja. Me ihmiset haluamme tietysti ajatella ettemme kuulu asuroihin vaan devoihin, että jotkut muut kuin me ovat itsekkäitä ja pahoja asuroita, me itse vain yritämme hoitaa hommamme mahdollisimman hyvin eikä meitä saa panna edesvastuuseen jos emme aina jaksakaan tai jos jokin menee pieleen. Me rikkaiden maiden kansalaiset, köyhintä väestönosaa lukuunottamatta, muistutammekin devoja. Meillähän on usein mielekäs työ ja loputtomasti mahdollisuuksia huvitella sen vastapainoksi. Ja kummasti vaan se joka huvittelee loputtomasti eikä mieti mitä vielä voisi tehdä maailman parantamiseksi, voi huonosti, tuntee tyytymättömyyttä, sisäistä tyhjyyttä, joka ei katoa vaikka sitä kuinka yrittäisi täyttää ja turruttaa entistäkin isommalla määrällä nautintoja. Köyhemmistä oloista - joskus miltei kuin Manalasta - lähteneet palavat halusta parantaa olojaan, he ovat täynnä energiaa ja näyttämisen halua, ja joskus dharma unohtuu matkan varrella ja rikkauksiin kurkotetaan keinoja kaihtamatta. Mutta ei Manalan väkikään pysy tyytyväisenä devojen valtaistuimille päästyään, eikä maailma heidän valtansa alla paremmaksi muutu jos ensisijaisena motiivina ei ole lisätä dharman määrää ja vähentää kärsimystä.

Valaistuneet opettavat, ettei kukaan meistä tule autuaaksi vasta kuoltuaan, vaan jatkamme tuonpuoleisessä siitä mihin elämämme aikana pääsimme. Siksi Taivaassa ja Helvetissä oleminenkin muistuttaa maallisessa lomaparatiisissa lorvimista tai pakolaisleirillä kärsimistä. Kummastakin palataan takaisin. Asemien vaihto voi tapahtua hetkessä. Pekka Perän sisällä riehunee niin megalomaalinen paha olo että hän on Helvetissä vaikka ulkoiset puitteet olisivat miten fiinit ja varakkaat.

En tähtää Taivaaseen enkä Helvettiin, vaan suuntaan Krishnan vuoren alle. Mutta jos Hän niin tahtoo, en jää sinne vaan olen valmis kantamaan Hänet sydämessäni sinne minne Hän minut haluaakaan lähettää.



Juupa joo. Suuria sanoja on niin paljon helpompi kirjoittaa kuin elää Hänen oppiensa mukaan omaa arkeaan. Nyt olisi montakin tilattua artikkelia joiden kimppuun pitäisi käydä tulevien laskujen ja kauppareissujen maksamiseksi, mutta työnteko takkuaa, väsyttää. Ajoin tänään koululle ja takaisin kahdesti, toisen kerran siksi että diabeetikkolapsi jätti reppunsa insuliineineen kotiin ja havaitsi tämän vasta koululla. Jos olisin oikeasti hyvä, olisin sanonut "ei se mitään, sellaista sattuu" enkä ärjynyt lapselle että minulla on parempaakin tekemistä kuin ajella kolme kertaa päivässä tunnin edestakainen matka.

Mitä parempaa tekemistä? Hengittää syvään ja olla tekevinään töitä tietokoneen äärellä, kirjoittaa blogiin niitä suuria sanoja?