Hyvin tepsivät taskulamput! Lastenhuoneen ovi pysyi kiinni hyvän yön toivotuksista aina aamuun asti. Oven takaa kuului illalla hetki kikatusta (taskulampulla luodut varjot näyttivät niin hassuilta), sitten Hannun ja Kertun ("lällyn version jossa Hannu ei ees antanu noidalle muitten lasten luita") hiljaista lukemista yhteisvoimin peiton alla, ja lopuksi hiljainen nukahtaminen... Toinen taskulampuista oli aamullakin vielä päällä. Anandi selitti asian niin että oli herännyt yöllä, pannut sen päälle ja nukahtanut uudelleen eikä niin päin että olisi nukahtanut kirjansa äärelle.

Ipanoilla on siis niin leveä parvisänky että mahtuvat nukkumaan siellä vierekkäin. Vieretysten ovat uinuneet masuvauvoista asti.

Vieretysten linjassa ovat minun ja mieheni gurutkin, vastaukseksi erään lukijan kysymykseen... Ja aika lailla samoja oppeja opettavat, samoista kirjoista ammentavat. Jos jotain eroa on löydettävä niin oma guruni on ainakin omasta mielestäni sekä käytännöllisempi että idealistisempi. Hänen luentonsa keskittyvät siihen, mitä konkreettisia tekoja, muutoksia ja parannuksia voimme päivittäin tehdä kasvaaksemme hengessä tavallisen arjen keskellä - ja miten sillä tavalla muutetaan maailma. Kun villitään tarpeeksi moni mukaan. Paras tapa villitä mukaan on oma esimerkki ja nöyrä, rehellinen auttamishalu, jonka kanavoimismahdollisuuksien suhteen pidetään tuntosarvet pystyssä omassa elinympäristössä. Mahatma Gandhikin esimerkiksi muutti sillä tavalla maailman. Mahdollisuus muuttua hyvyyden voimaksi omilla kotinurkilla ja tehdä niistä mukavampia paikkoja on meistä jokaisella, guruni vakuuttaa vakuuttamistaan. Minun guruni on muuten ennen guruksi päätymistään työskennellyt kirjailijana ja kirjallisuuden professorina, ja tottahan se näkyy ja kuuluu hänen puheistaan - ja vetoaa tietysti meikäläiseen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden ystävänä arvostan hänen tyyliään :-D

Mieheni guru liikkuu puheissaan paljon enemmän mytologisissa sfääreissä, kertoo siis pyhien kirjojen henkilöistä syvääluotaavasti ja seikkaperäisesti niin että kukin kuulija voi siitä imeä ajatuksia ja toimintaideoita omaan elämäänsä. Hän on toisin sanoen monisanaisempi kuin minun guruni ja voi hyvinkin kommentoida muutamaa pyhän kirjan säettä rönsyilevästi kaksi ja puoli tuntia,  mikä on mieheni mielestä mahtavaa, siinä oppii paljon. Tämän gurun näkemykset maailmanmenosta ja yksilön vaikutusmahdollisuuksista siihen ovat aika pessimistiset, mutta hengelliset touhut ovat hyvä keidas kaiken kamalan keskellä. Ainoa keidas, sillä tässä maailmassa kaikilla on ennemmin tai myöhemmin kurjaa. Tekopyhyyttä ja ulkokultaisuutta tuo guru ei voi sietää, hän kehottaakin hvyien tulosten epätodennäköisyydestä huolimatta nöyryyteen ja auttavaisuuteen.

(Kurjuudesta... minun guruni lisäisi ettei tarvitse olla niin kurjaa kun vaan omistautuu Jumalalle ja ottaa elämän huumorilla sen sijaan että yrittäisi mahdotonta eli nautinnon eristämistä ja irrottamista kääntöpuolestaan eli kärsimyksestä.)

No, lopputulos näyttäisi olevan samanlainen. Olemme kumpikin gurujemme vaikutuksesta päätyneet käyttäytymään aika lailla samalla tavalla jo ennen kuin tutustuimme.

Easwaran puhui tänään taas niin hienosti ja inspiroivasti meditoimisesta... Että meditointi tekee jokaisesta päivästä seikkailun, arkisista tilanteista upouusia haasteita, koska puolen tunnin pysähtyminen, sukeltaminen pyhiin viisauksiin, auttaa näkemään elämän pelikenttänä ja elämisen pelin maailmankaikkeuden parhaana pelinä!

:-) Niin totta! Nytkin, taskulamppukikan käyttöönoton jälkeen, olo on kuin suuren onnistuneen urheilusuorituksen jäljiltä. Seuraava jänskä koitos on, kun mies kohta kipuaa kotiin koulustaan, suorittaa sisäinen muodonmuutos, sillä olen epäsosiaalisella kirjoitustuulella, mutta elämän pelissä, hengellisellä kiipeilyrinteellä, onnellisen parisuhteen polulla, pärjää se joka on paras kameliontti ja vaihtaa äkkiä ylleen ihanan puolison värit siltä varalta että puoliso onkin sosiaalisella halailu- ja höpinätuulella. Ei se harjoittelun jälkeen niin vaikeaa ole. Omia tunteitani luotaavan reportaasin, vetäytymisen ja vähäsanaisuuden sijaan katson häntä silmiin ja johan pomppaa, sydän nimittäin. Näen Jumalan, sillä tavalla kun Rab Ne Bana Di Jodi -leffassa vaimo näkee lopulta Jumalan siinä kaikessa mitä puoliso on tehnyt hänen hyväkseen ja opettanut hänelle. Jumalan seurassa unohdan kaiken muun ja olen valmis mihin vaan :-)

Tai sitten hän saapuu itsekin epäsosiaalisella päällä. Jolloin minä jatkan kirjoittamista. Ja hän alkaa pian miettiä, että millähän päällä minä olisin, etten vain sosiaalisella halailu- ja höpinätuulella. Ennen pitkää päädymme eittämättä siis joka tapauksessa puuhailemaan kaikenlaista yhdessä. Minun hengellinen opettajani hymyilee, hän neuvoo pariskuntia tekemään kaiken yhdessä. Mieheni hengellinen guru taas huokailee aina, ettei kukaan voi lentää Jumalan luo perheenjäsentensä kanssa vaikka kaikki kuinka tosiaan rakastaisivat, jokaisen on lähdettävä täältä yksin. Mutta kukaan ei lähde täältä hyvään paikkaan laiskottelemalla tai viattomia perheenjäseniä laiminlyömällä - jos ei tee parastaan nyt, löytää itsensä samasta pestistä uudelleen myöhemmin.

Ei tässä ihminen ehdi kaipailla ja haikailla muualle kun arki tuttujen kotijoukkojen kanssa on näin hykerryttävän jännittävää! :-D