Ruumis, jossa elämme, on ajan valtavassa virrassa kuin joukko lehtiä tuulessa. Piskuisen hetken lehdet muodostavat pyörteen, törmäävät tai sekoittuvat kenties johonkin toiseen väliaikaiseen parveen, ja sitten lehdet ovat taas irrallaan ja kadoksissa.

Ihmissuhteemmekin ovat pyörteiden törmäyksiä ajan tuulessa. Se sanavalta mikä meillä on leijumis- ja lepattamissuuntaamme tulee siitä, miten näiden törmäysten aikana käyttäydymme. Itsekkäästi vai kokonaisuuden hyväksi?

Tämä ajatus inspiroi minut tänään hurjaan ex tempore -meditaatioharjoitukseen. Kun jo olin meditaatiopaikallani ja meditatiivisessa tilassa, sanoin itselleni, etten ole kaikkia niitä asioita joiksi itseni identifioin. Yksi kerrallaan revin lappusia irti itsestäni: en ole nainen, enkä kirjoittaja, enkä vaimo, en Intia-hörhö enkä hindu, en edes Äiti. Ruumiini-mieleni-henkilöhistoriani on tuota kaikkea, minä olen jotain enemmän. Olen Krishnan.

Harjoitus oli varsin kiinnostava, sillä tuntui pelottavalta edes sanoa ääneen tämä kaikki, irtisanoutua kaikesta siitä mitä tämä ympärilläni meneillään oleva tuulenpyörre, "rouva Krishnanen", pitää sisällään, vaikka muuttumaton sielu -identiteettiinhän julistan aina uskovani.