Jäin eilisen kirjoitukseni jälkeen funtsimaan itkemiseni ja suremiseni syitten muuttumista oikein olan takaa. Löysin jotain yhteistä kaikista niistä liikutuksen hetkistä, jotka eivät synny itsesäälistä. Joogielämäntavan herkistämän kyyneleet ovat...

  • Kyyneleitä maailman puolesta.
  • Kyyneleitä sille, että vaikka minulla menee hyvin, mitä iloa siitä on, jos muilla ei mene?
  • Kyyneleitä sille, että vaikka kaksi ihmistä olisivat tajuttoman onnellisia yhdessä, ruumiit rajoittavat ja tekevät heistä näennäisen erilaisia ja niinpä aina on välissä väkisinkin jotain kitkaa, eivätkä he eivät ikinä voi päästä tarpeeksi lähelle toisiaan kuin Jumalassa. Itken sitä siksi, että tämähän tarkoittaa suurimman maallisen onnen olevan niin kovin epätäydellistä.
  • Kyyneleitä sille, koska suurin osa ihmiskunnasta ei tajua ottaa kuin pikku maistiaisia (jos niitäkään) valtavan paljon suuremmasta, kestävästä, itseriittoisesta onnesta.

Millaisista syistä te lukijat vuodatatte kyyneleitä? Koetteko kasvattavien elämänkokemusten muuttaneen itkunne syitä tai laatua?

Arkiseksi esimerkiksi noista minun mainitsemistani pääsee Lana Del Rey Video Games -hitillään ;-) Vastahan minä eilen mainitsin hänet blogikirjoituksessani, ja myöhemmin illalla luin, että neiti Del Rey on tulossa kotikaupunkiini keikalle tämän viikon sunnuntaina. Mainitsin tästä miehelleni lasten kirmatessa pihalla - kyllä, olimme todellakin kahden! Tosin heti kun yritimme hempeillä, niin eikös toinen lapsista pärähtänyt sisään hakemaan jotain, minkä jälkeen luovutimme - minä ottamalla pienet tirsat ja mieheni uppoutumalla tietokoneensa maailmaan.

Kuultuaan vastaheränneen vaimonsa höpinät tietokoneensa ruutua edelleen tuijottava mies kysyi, kuka on Lana Del Rey. Kerroin naisen olevan suosittu laulajatar jolla on yksi erityisen kaunis laulu. Maanittelin mieheni panemaan sen soimaan Youtubesta. Mies tosin olisi halunnut mieluummin jatkaa sitä mitä ikinä olikaan netissä tekemässä. Go play your video games.

http://www.youtube.com/watch?v=cE6wxDqdOV0

Suljin silmäni. Mieheeni nojaillen nautin kauniista melodiasta, Lanan tunteikkaasta äänestä, ja eivätkös ne kyyneleetkin sieltä heti kohta silmiini ryöpsähtäneet. Ehdin juuri ja juuri ajatella, että kappaleen jälkeen minä ja Dharmapati käymme syvällisen keskustelun sen tunnelmista... Kun hän äkkiäarvaamatta napsautti biisielämyksen poikki, alle puolessa välissä! Hän tuomitsi kappaleen ihan tylsäksi ja sääti Mayapur.tv:n 24/7 -hinduvirsikimaran soimaan tilalle.

Hän ei vilkaissut minua eikä näinollen huomannut liikutustani.

It's you, it's you, it's all for you
Everything I do
I tell you all the time
Heaven is a place on earth with you
Tell me all the things you want to do...

Hipsin vaivihkaa jatkamaan herkkää hetkeäni toiseen huoneeseen, itkemään itkuni loppuun, ja nauramaan itkiessäni: kylläpä tuo kahdenkeskinen kohtauksemme kuvittikin täydellisesti kaikkia niitä tunteita, joita biisi minussa herättää!

Me olemme eittämättä kutakuinkin niin onnellinen pariskunta kuin reilut kaksi vuotta sitten toisiinsa tutustuneet rakastavaiset vain tässä maailmassa voivat olla. Silti nämä ruumiimme ja muistomme kaikkine pikku eroavaisuuksineen tekevät meistä yksilöitä, jotka eivät koskaan voi täysin ymmärtää toisiaan, eivät koskaan päästä aivan toistensa lähelle tai olla kuin hetkittäin aivan samassa mielentilassa.

Ja samahan se on lastenkin kanssa. Voin suunnitella meille vaikka miten vinkeitä päiviä, ja saada vastaukseksi vähintään yhden lapsen marinat ja murinat, koska hän haluaisikin tehdä jotain ihan muuta. Vastaavasti jos en valmistele mitään vaan jätän heidät rauhaan, ipanat vaativatkin suunnitelmia ja yhteistä aikaa. Äidin, kahden lapsen ja isäpuolen aatokset eivät voi aina olla samanmieliset vaikka he kuinka toisiaan rakastaisivat.

Lana Del Reyn ääni ja laulutyyli kuvittavat tätä tuskaa viiltävän osuvasti: kauniit hempeät sanat  eivät voi olla aivan totta, mukana on reilu ripaus ironiaa. Kuinka usein käy niin että olemme sataprosenttisen onnellisia tehdessämme sitä mitä rakkaamme tahtoo tehdä, emmekä tunne sisäistä levottomuutta ja haaveile olevamme jossain muualla, omiamme puuhailemassa? Käsi ylös, kuka ei koskaan tunne tarvetta kysyä "tässäkö kaikki?!"

Kyyniset naurahdukset, joita mieheni suusta joskus harmikseni kuulen kommenttina "perheonnelallemme", ovat hänen tapansa havainnoida samaa. Ja hän löytää vastaukset ja jatkot uskostaan: Okei, tätä on siis maallinen onni. Krishna hoi, selväksi tuli, nyt uskon että vain Sinä voit suoda täydellisen lievityksen levottomalle tulelle sisimmässäni!

Iltaitkuni oli hyvin vapauttavaa laatua. Niissä kyyneleissä ei ollut mitään negatiivista, ne olivat tosiasioiden hyväksymisen kyyneliä. Rakastan-teitä-sellaisina-kuin-olette -itkua. Tiedän-että-rakastatte-minua-karvoineni-päivineni -vollotusta. Ja onnen kyyneleitä siitä että Jumala on aina kanssani ja ymmärtää minua täydellisesti, mutta niin moni jää niistä tunteista osattomaksi että onneni on ajoittain suorastaan syyllistä.