Ihmisen taustat ohjaavat hänen ajatteluaan melkein aina enemmän kuin hän itse huomaa tai tahtoisi myöntää.

Ajauduin Dharmapatin kanssa aamulla kiihkeään sanaharkkaan, kun hän heitti ilmoille väittämiä, jotka olivat minulle kuin punainen vaate. Kuten että hänen ei-valkoinen nahkansa kestää kolhuja paremmin kuin minun valkoinen hipiäni. Että "teillä valkoihoisilla kun on niin korkea aivokapasiteetti", mutta "fyysiseen työhön ette niin hyvin sovellu" ja tyrmistyneeseen vastaälähdykseeni perusteluksi "älyllännehän te olette ottaneet maailman haltuunne".

Mitä pitää tapahtua, että ei-valkoinen mies puhuu noin?

Ensinnäkin kolonialistisen historian muovaama kotimaa siirtomaaisäntien luomalla koulujärjestelmällä. Tahdon uskoa, että nykypäivän mauritiuslainen koulu on objektiivinen, mutta vielä minun mieheni lapsuudessa siellä on jätetty opettamatta yhtä sun toista historiasta. Mieheni lapsena ja nuorena hankkimaan pohjayleissivistykseen ei kuulu historiallista perspektiiviä siihen, miksi esim. Intia ja suurin osa Afrikkaa ovat kehitysmaita. Tai siitä, miten taudit auttoivat eurooppalaisia maailmanvalloituksessa vielä aseteknologiaakin enemmän. Puhumattakaan psykologiasta; kaikki ihmispopulaatiot on tutkitusti varustettu yhtä hyvällä älyllisellä kapasiteetilla ja erot älykkyysosamäärissä ja henkisessä kyvykkyydessä liittyvät eniten siihen, onko lapsi saanut kasvuympäristössään kaiken tarvitsemansa kehitystään tukemaan.

Mutta entäpä jos tätä ei opeteta koulussa, koulussa, missä lapset pannaan (kuten muissakin kerran Britti-imperiumiin kuuluneissa maissa) julkiseen paremmuusjärjestykseen kaikissa kouluaineissa ja näin köyhempien ja matalammin koulutettujen yhteisöjen lapset näyttävät herkästi jatkuvasti muita tyhmemmilltä? Entä jos koulun ulkopuolella monikulttuurisen saaren yhteisöt ovat kohtalaisen visusti kaikki omissa oloissaan kertoen vitsejä toisistaan ja pitäen seka-avioliittoja tyystin sopimattomina?

Entäpä jos juuri sinä kuulut siihen sukupolveen, joka oppii ihailemaan kaikkea länsimaalaista ja vähättelemään ja nolostelemaan oman kulttuurinsa perinteitä niin, että murroksessa hengissä selvinneistä oman kulttuurin perinteistä tulee outoja ja tekopyhiä? Tuntuuko luontevalta jos tietynlaisen koulusivistyksen puuttuminen paikkautuu sitten uskomuksella, että Euroopassa ihmiset ovat fiksumpia ja kaikki on Euroopassa paremmin? Onko silloin enää mikään ihme ihme, jos hirmuisen iso osa kaikista maasi nuorista muuttaa Eurooppaan onneaan etsimään?

Mieheni tuli uskoon vasta Lontoossa. Hänestä tuli omasta vapaasta tahdostaan paljon mauritiuslaisia sukulaisiaan perinnetietoisempi mies, joka ei kumarra Eurooppaa vaan Krishnaa.

On kuitenkin sellainenkin ikävä tosiseikka, että aika moni intialaissyntyinen vanha guru on paitsi niinikään moisen koulujärjestelmän ja kolonialistihistorian tuote, myös kasvanut kastiajatteluun. Ja vaikka he henkisinä opettajina ovatkin sanoutuneet sorrosta irti, jossain taustalla heissä voi kyteä ennakko-oletus, jota yhteiskuntaluokat vahvistavat, että yleensä vaaleaihoiset (ja korkeastikoulutetut yläkastiset) ovat älykköjä kun taas yleensä tummaihoiset (ja matalammin koulutetut) alakastiset ovat luonteeltaan jotenkin perustavanlaatuisesti erilaisia. Tuohon päälle voi vielä liimata ajatuksen karman laista, ajatuksen, jota uskovan pitäisi viljellä itsensä kohdalla eikä ajatella ylimielisesti niistä joilla menee huonommin että siitäs saivat, mistäs sitä tietää, paljonko syntejä meillä kullakin itsellämme vielä on varastossa karmisesti sovitettavina... Joka tapauksessa, on hinduguruja jotka ovat ihan oikeasti sitä mieltä että vaikka kellä tahansa on rodusta viis uskonnon kautta mahdollisuus nousta ruumiillisten asioitten yläpuolelle ja tulla vaikka ylimmäksi guruksi, tavalliset ihmiset ovat jotenkin rotunsa ja syntyperänsä ohjailemia. Monet hindugurut ajattelevat myös kirkkain silmin, että intialaiset ovat yleensä ottaen poikkeuksellista valittua kansaa, onhan Jumala ilmestynyt niin tuhottoman monta kertaa eri hahmoissa juuri Intiaan. Minun guruni Eknath Easwaran ei syyllistyi tällaiseen ajatteluun, mutta me kuuntelemme monia muitakin opettajia, raskaan sarjan harrastajia kun ollaan, ja aina välillä jonkun puheitten rivien välistä kantautuu ajatuksia, jotka nostavat minun karvani pystyyn mutta kaiketi pönkittävät mieheni taustoista kumpuavia piilo-oletuksia.

Niille löytyy tukea, kun niin tulkitsee, omista elämänkokemuksistakin. Vaikkapa siitä että Dharmis päihittää urheilussa yleensä mennen tullen suomalaiset ja sama koski brittejä Lontoossa: tämähän siis antaa tukea valkoisten heikommalle soveltuvuudelle fyysisiin hommiin, jos sellaista tukea etsii. Entäpä se, miten ei-valkoiset Britanniassakin päätyvät tekemään ne fyysiset työt? Se, että joukosta nousee kovalla työllä aina joku älyllisempiin ja hyväpalkkaisempiin hommiin, on toki tunnustettu tosiasia, mutta suurin osa ei ponnistele vaan vaikuttaa tyytyvän suosiolla osaansa, mistä joku voi vetää sellaisen johtopäätöksen, että eivät he muuta olisi kaivanneetkaan. Minun älykköpainotteinen luova ystäväpiirini varmaan sekin osaltaan vahvistaa sitä näkemystä että valkoiset ovat yleensä fiksuja ajattelijoita.

Meillä suomalaisilla, joille kaikki ura-vaihtoehdot ovat avoinna koulutuksen ilmaisuuden ansiosta, on varaa ymmärtää että kaikki työ on arvokasta ja fyysinen työ usein oikeastaan kaikkein arvokkaintakin. Se vara, se etuoikeus kuuluu meidän taustaamme.

Päivätajunnassaan mieheni on kaikkea muuta kuin rasisti, ihminen joka kaverustuu tuosta vain kaikenrotuisten kanssa eikä syrji kansallisuuden, uskonnon tai seksuaalisen suuntautumisen johdosta ketään vaan toivottaa kaikenlaiset tervetulleiksi kotiinsa ja kohtelee kaikkia hindulaisen vieraanvaraisuusihanteen mukaisesti. Silti pinnan alla alitajunnassa elää käsityksiä, joita minun on vaikea ymmärtää. Käsityksiä siitä, että valkoisilla on maailmassa ylivalta siksi että heillä on verrattain korkea älyllinen kapasiteetti. Sellaisia käsityksiä, että tumman ihonsa puolesta hän on sillä ja tällä tavalla toisenlainen kuin minä, mutta koska hän on silti intialaista ylhäistä soturisukua, hänellä on kuitenkin johtajan mieli.

Aivan vuorenvarmasti se, että mieheni pitää minua puoleensavetävänä, liittyy tai liittyi ainakin aluksi hänen alitajuiseen kuvaansa valkoisista ihmisistä. Hänen aivan ensimmäinen tyttöystävänsäkin oli itsenäinen valkoinen nainen (eikä heillä sitten ollutkaan mitään yhteistä). Myöhemmin hän päätyi avoliittoon itsensä värisen ja kielisen tytön kanssa, mutta tämän länsimaalaista kulttuuria ihailevan tytön elintavat, arvot ja mieltymykset olivat kaikkea muuta kuin perinteisiä hindulaisia heti kun perheen silmä vältti. Minä olenkin sitten ihmeellinen yhdistelmä piirteitä, joita hän on alitajuisesti hakenut: valkoinen nainen, joka käyttäytyy ja kohtelee häntäkin kuin perinteinen hindutyttö, eikä mistään suvun painostuksesta vaan itsenäisenä naisena omasta vapaasta tahdostaan.

Naiko hän minut, koska satuin sopimaan piilotajuiseen fantasiaan?

Vaan olenko itsekään niin puhtoinen ja vapaa taustoistani kuin kuvittelen? Tiedostan olevani "eurooppalaisen älymystön" sitä laitaa, joka on pienestä pitäen tuntenut syvää häpeää, suoranaista kuvotusta, rotuveljien ja -sisarten maailmanhistoriassa kaikilla mantereilla suorittamista hirmuteoista, joille on vielä törkeästi kehdattu hakea oikeutusta rotuopeista ja kristillisestä lähetyskäskystä. Sympatiani ovat lähtökohtaisesti aina muitten kuin eurooppalaisten puolella, ja tunnen jatkuvasti tarvetta löytää vahvistavaa tutkimustietoa sille vakaumukselle, että ihmiskunta on yhtenäinen eikä mitään älyllisiä rotueroja ole olemassakaan. Niin kuin olen ennenkin tunnustanut, aivan vuorenvarmasti se että kävin läpi näitä tunteita jo herkässä kasvuiässä, on vaikuttanut siihen, että olen aina myös pitänyt ei-eurooppalaisia miehiä fyysisesti kaikkein puoleensavetävimpinä. Huomaan edelleenkin herkästi kuvittelevani tunnetasolla, että desi-miehet ovat todennäköisemmin dharmisia romantikkoja kuin valkoiset miehet, vaikka järjellä ajateltuna tiedän ettei asia tasan tarkkaan ole niin. Antamalla itseni ei-valkoiselle kumoan maailmanhistorian, valitsemalla ei-valkoisen miehen näytän keskisormea ja nauraa räkätän kaikille valkoihoisille jotka kuunaan ovat maailmanhistoriassa kuvitelleet olevansa tummaihoisia ylhäisempiä.

Nainko minä hänet, koska hän sattui sopimaan minun piilotajuiseen fantasiaani?

Tunsin ärtymystä yhtä lailla puolisoni kuin omienkin alitajuisten käsitysten puolesta. Rotuennakkoluulommeko meitä ovatkin toisiamme kohti vetäneet? Ja eikö se ole juuri tuo minua niin ärsyttävä "everything goes" -länsimaalaisuus, jonka ansiosta voimme olla pari, se tosiasia, että olen valkoisena naisena vapaampi kuin taivaan lintu päättämään, millaisen miehen kanssa haluan vehdata.

Ärtymys kuitenkin haihtui pian. Tajusin, että emme me sen kummempia ole kuin kukaan muukaan. Taustat vaikuttavat jok'ikiseen ihmiseen maan päällä, ja itse kunkin oma parisuhdehistoria ohjaa sitä, millaista ihmistä kumppaniksi etsitään. Meidän alitajuiset suuntamerkkimme näyttävät tältä, muitten ihmisten taas toisenlaisilta. Tärkeintä on, että omat suuntamerkkimme sopivat yhteen, osoittavat toisiimme.