Kauhea hiihtoloma. Siis ei minulla mitään lomaa ollut, vaan lapsilla, ja kauheaa oli se että minun olisi pitänyt yhtä aikaa tehdä toimittajan hommia kotitoimistossa ja olla leppoisasti lomaileva pullantuoksuinen äiti huomionkipeille ipanoille. Lopulta mikään palikoista ei asettunut niin kuin piti eikä kukaan ollut tyytyväinen.

Voi tyttäret. Joskus tulee niin epätoivoinen olo kun kuuntelen guruni sanoja siitä miten pitäisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja minimoida kiire, koska hajaantunut mieli - hajamieli - ja hätäileminen suistavat ihmiset tekemään väärin. Mutta kuinka, kuinka se tehdään?!?!?! Meille tulee yleensä kiire vaikka herään aamuisin puolitoista tai kaksikin tuntia ennen teitä laittamaan kaiken valmiiksi, lapsoseni, ja herätän kyllä teidät hyvissä ajoin. Toisaalta saan myös ymmärrystä maailmanlaajuiselta nettiseurakunnaltamme, että lapsiperheiltä ei kukaan odotakaan kykyä elää optimaalisella tavalla ja yh-äitinä saan onnitella itseäni jo siitä että olen sentään kuin ihmeen kaupalla onnistunut meditoimaan puoli tuntia jok'ikinen päivä siitä pitäen kun meditoimaan rupesin. (Se onnistuu lähinnä aikaisella herätyksellä, minkä saan yleensä karvaasti huomata kun teillä on loma  - kadun ja palaan kiltisti päiväjärjestykseen yritettyäni ensin jokusen päivän koisailla yhtä myöhään kuin te ja ehtiä sitten tekemään kaikki ne asiat joita en voi tehdä kanssanne.)

Yleisin syy epätoivoiseen krooniseen kiireeseemme näyttäisi olevan toisen lapsen täydellinen kyvyttömyys ymmärtää kiireen käsitettä ja sitä, miksi muka on niin tärkeää syödä ja pukea reippaasti eikä katsella rennossa asennossa kaukaisuuteen, hyräillä jotain biisinpätkää, näprätä käsillä narunpätkää pöydänjalan ympärille yms. yms.

Ja minä taasen teen luonnostani kaiken sikasuperhypernopeasti. Hosun ja sählään. Meditoiminen on tosin rauhoittanut minua. Sählään noin puolet vähemmän kuin mitä sähläsin aiemmin, kun en meditoinut. Pääni ei enää ole seitsemän valtatien ADHD-ruuhkaristeys. Uskonnostani on ollut sellainenkin riemu että elämän suurissa päätöksissä olen seurannut dharmaa ja pyhimysten suosituksia enkä ole lähtenyt päähänpistojen matkaan. Synnin ja sen seurausten pelossa olen kaartanut monien päällisin puolin houkuttelevien karikkojen ohi. Ja itse asiassa minulle luontaisesta ripeydestä on niissä suurissa kuvioissa ollut jopa korvaamatonta apua, kun olen uskaltanut tehdä nopeasti ratkaisevia, dharman tukemia päätöksiä, jotka ovat osoittautuneet oikeiksi myöhemmin.

Mokani tapahtuvat siis, Jumalan armosta, pääasiassa mikrotasolla. Mutta on siitäkin harmia. Jatkuvasti. Helposti käy niin että pyyhällän ja juoksentelen tohkeissani tekemässä asiat moneen kertaan, kun rauhallisesti tehtynä yksi kerta olisi riittänyt ja aikaa säästynyt. Ja kun olen kantapään kautta oppinut järjestämään arkeni niin, ettei tulisi kiire, eikä rauhallinen lapseni sitten suostukaan tanssimaan minun koreografiani mukaan, minulta voi mennä maltti.

Mutta juurikin ihmetyksessäni "miten juuri minulle on voinut syntyä Hämeen hitain lapsi" piilee ratkaisun avain.

Mieheni guru opettaa, että Jumala tekee opettavaista kiusaa Hänelle antautuneille sieluille. Hän sijoittaa vuorenvarmasti samaan perheeseen ihmisen, joka nostaa pintaan sen ongelman, joka meidän mitää työstää pois tieltämme Hänen luokseen.

Jumala on antanut minulle juuri sellaisen lapsen jonka tarvitsen voidakseni rauhoittaa tempoani, oppiakseni sisäistä kiireettömyyttä. Sekä oppiakseni sen, että ainakaan huutamalla ja kiukulla ei toista ihmistä voi muuttaa.