Saa nauraa. Olen silti yhtä ylpeä itsestäni kuin pikkulapsi opittuaan käyttämään lusikkaa tai pukemaan paidan päälleen. 

kestovaipantayte-normal.jpg

Osasin Ihan Itse ommella ompelukoneella vaipantäytteitä! :-D

Kun olin pieni koululainen, en ollut kovin näppärä käsistäni minkä lisäksi minua kiusattiin ja syrjittiin, jolloin ryhmätyö-käsitöihin ei löytynyt minulle paria tai porukkaa. Olinkin alusta asti jäljessä käsitöissä, ja kun kolmannella siirryttiin ompelukoneisiin, sain viimeisen jäljelle jääneen, joka oli jossain määrin rämä. Aloitin lyhyenlännän urani pienenä ompelukone-ompelijana ompelemalla puolakotelon kiinni tyynyyni. Kässänmaikka suuttui ja nosti tyynyni ylös varoittavaksi esimerkiksi koko luokalle ja sanoi että älkää vaan tehkö niin kuin tämä lapsi tässä. Nöyryytykseni oli sitä luokkaa että katsoin paremmaksi vaihtoehdoksi siirtyä puutöihin ainoana tyttönä.

Enkä sen koommin ole ompelukoneisiin koskenut. Ennen kuin nyt. Aiemmin ne ovat olleet minulle irvisteleviä pelottavia demoneita. Guruni on kuitenkin saanut minut uskomaan etten ole mikään egoni ympärilleen liimaamista post-it -lappusista. Yhdessä identiteettilapussani lukee "huono käsityöihminen", mutta olen jo aikaa sitten lakannut uskomasta moiseen lappuun. Kyse on vain harjoituksen puutteesta. Ja motivaation.

En minä vieläkään ole inspiroitunut yrittämään mitään erityisen monimutkaista, mutta minulle jo se on suurensuuri askel, että lainasin oma-aloitteisesti ompelukoneen ja opettelin käyttämään sitä ja väkersin tulevalle lapselleni jotain mitä hän tarvitsee. Täytteitä kestovaippakuoriin. Lisää tulee, näitä voi tehdä pikku hiljaa vanhoista pyyhkeistä. Raskaushuuruissani itkin ilosta saadessani ompelukoneen hurisemaan, itkin uuden taidon haltuunoton tuomasta suuremmasta turvan tunteesta, kun en ole enää niin riippuvainen muista, taitavammista. Ilonkyyneleitä poiki sekin, että samalla tunsin ommelleeni umpeen joitakin menneisyyden haavoja.

Kipeä selkäni ei pidä ompelemisesta. On kuitenkin kivaa että fysioterapeutti täytti minut tänä aamuna neuvoilla ja toivolla :-)

Meillä raskaanaolevilla naisilla on tapana kulkea etukenossa, osittain ihan luonnostaan painopisteen siirtymisen takia mutta myös siksi että olemme ylpeitä masustamme ja psykologisesti työnnämme siksi sitä esiin. Tulee kuitenkin päin vastoin vetää mahaa hiukan sisään, ettei selkä pääse notkolle, muuten seurauksena on sellaisia yläselkäkipuja joista olen nyt kärsinyt. 

Ja kärsin tätä kirjoittaessanikin. Sain sellaisen kuurin että 30-45 minuutin välein pitäisi panna hälytys pirisemään, kun olen tietsikan äärellä, niin että tajuan nousta ylös ja jumpata - tai levätä makuulla, jolloin voi myös suorittaa tiettyjä lihasharjoituksia. Jumppaliikkeistä tärkeimmät ovat "melominen koskessa" jumppakepin kanssa, sekä se, että asetan selkäni seinää vasten ja liu'un alaspäin kunnes ristiselkäkin on todella seinässä kiinni eikä enää notkolla. Kaikenlaiset selinmakuu- ja konttausjumpat on tässä vaiheessa raskautta jo kielletty.

Nukkuessa pitäisi muistaa pysyä kyljellä (pysyn kyllä väkisinkin) ja pitää tyynyä jalkojen välissä sekä toista ylöspäin sojottavan käden alla pitämässä olkapäätä rentona, ettei se luisu kiinni päähän. Näin selkä pysyy paremmassa asennossa.

Ehkäpä fysioterapiasession tärkein opetus minulle oli, että vatsalihaksiaan voi vaaratta jännitellä ja että siitä on hyötyä ryhdille ja sitä kautta selälle. Olen jotenkin luonnostani vältellyt mahani muljauttelua, koska olen arvellut sen häiritsevän vauvaa!