To 17.7. rv 31+1

Kaksoset matkasivat tänään koulukaveriaan tapaamaan, ja minä olen tehnyt töitä pienessä paniikissa. Äitiyslomaani on matkaa enää kuukausi, masuni näyttää jo nyt siltä että ihmiset luulevat minun olevan viimeisilläni, ja minä olen kuukauden sisällä matkustamassa sekä Länsi-, Keski- että Itä-Suomeen! Kaksi työmatkaa on nyt sovittuna ja lisäksi sanoin sittenkin kyllä ystävättärelleni, joka houkutteli minua erilaisilla herkkuporkkanoilla kanssaan kirjoittajaleirille. Olen ollut samalla leirillä jo seitsemästi ennenkin ja tiedän että siellä on hubaa, ja kiusaus lähteä taas voitti raskaudesta huolimatta kun mietin, miten tämä lienee viimeinen tilaisuuteni ottaa yksin irtiotto arjesta piiiiiitkään aikaan. Sitä paitsi isot lapset lähtevät kesän kunniaksi koko viikoksi isälleen, joten heitäkään ei harmita, että mamma karkaa Itä-Suomeen.

Ehkäpä tosiaan vähän nimenomaan karkaankin, nimittäin Dharmapatin kesäistä ulkourheiluvimmaa. Hän kun olisi koko ajan lähdössä kanssani pyöräilemään, uimaan, tai vähintään mölkkyä pelaamaan. Se on ihanaa, eikä se rasita kohtuani, joten en kehtaa kieltäytyä, vaikka olen ollut tällä viikolla aika uuvuksissa. Semminkin kun kotiväkeä ei meinaa saada nukkumaan ihmisten aikoihin. Eilen ja toissapäivänä painuimme pehkuihin vasta reippaasti iltayhdentoista jälkeen, koska palasimme niin myöhään uimasta Malmin tai Tapaninvainion uimarannalta. Vannotin kyllä lapsia ja miestä eilen aamulla, että emme toistaisi sitä virhettä, vaan arvaa toistimmeko. Saimme nimittäin vieraita, jotka lahjoittivat meille tuiki tarpeellisen kapistuksen, nimittäin vauvan turvaistuimen, ja he halusivat syötyään vielä lähteä uimaan, kuten aiemmin oli puhe, vaikka olikin jo myöhä.

Näitä nykyajan perhesuhteita ;-) Turvaistuimen lahjoitti masuvauvalleni tarkemmin ilmaistuna tämän sisarpuolten isänisän toisen ex-vaimon tytär. Siis isojen lasteni tätipuoli, joka ei biologisesti kuitenkaan ole heille sukua, eikä enää juridisestikaan äitinsä ja lasteni isänisän avioliiton kariuduttua. Hänen lapsensa muistuttavat ulkonäöltään masuvauvaani luultavasti enemmän kuin tämän sisaret, sillä tädin lasten isä on kotoisin Nepalista.

Itse asiassa naureskelin, kun naapurin romanityttö tuli meille leikkimään kaksosten kanssa, että jos he kolme vievät Lootuksen ulos, ohikulkijat päättelevät tasavarmasti, että vauva on romanitytön pikkusisko eikä minun kaksosteni pikkusisko ;-) Romanitytöllä on maitokahvin värinen iho ja samanlaiset tummanruskeat hiukset kuin mainitun nepalilais-suomalaisen kaveriperheemme lapsilla. Indo-valkoisia sekoituksia kaikki kolme, ja neljäs masussani myös.

Hei, päivämäärähälytys. Tänään on tasan kaksi kuukautta laskettuun aikaan!


Pe 18.7. rv 31+2

Anandi vaikeroi aamulla vuolaasti ja katkerana sitä, että hänellä on taas ikävä finni. Tuommoisia marinoita minä olen hyvin huono sietämään, kroppakeskeistä itsesääliä mitättömästä asiasta, joka sitä paitsi osuu kaikkien muidenkin kohdalle ja moniin vielä paljon pahemmin kuin silloin tällöin näpyn tai kaksi saava tyttäreni - kaksosistani se perusterve. Otetaan kärsivällisyysharjoituksena...

Tajusin olevani itse aivan tyytyväinen siihen, että kroppani on venynyt ja pyöristynyt. Tunnen, että näytän nyt siltä miltä ihmisnaaraan on tarkoituskin näyttää. Se on tosi kaukana tämän päivän plastiikkakirurgi-photoshoppailu-sairaslaihuus -ihanteesta. Ja hyvä niin! Minulla ei ole ongelmaa asian kanssa, vartaloni luonnolliset muutokset eivät vaikuta minäkuvaani.


La 19.7. rv 31+3

Oman pihan vähän isompi tyttö (2 vuotta vanhempi), johon kaksoset ovat yrittäneet saada kontaktia pitkään, on nyt ystävystynyt heidän kanssaan ja tuli aamulla meille ekaa kertaa leikkimään. Hän oli puhelias ja iloinen, paitsi milloin minä tai Dharmapati lähestyi ja yritti jutella - tai oli yrittämättäkin. Läsnäolomme mykisti tytön ja sai hänen elekielensä varautuneeksi.

Se aiheutti minussa takauman omaan nuoruuteeni. Minuakin lähinnä pelottivat ja hermostuttivat vieraat aikuiset. En nähnyt tuntemattomia ihmisiä tai hyvänpäiväntuttuja kiinnostavina keskustelukumppaneina, jotka avartaisivat maailmaani, ja jos minun piti heille puhua, mykistyin, menin sanoissani solmuun tai puhuin liian nopeasti. Ja tämä taitaa olla aika monen suomalaisen nuoren osa. Emme ole tottuneet isoon tuttavapiiriin, joka kyläilee ex tempore ja ottaa lapset huomioon siinä missä aikuisetkin. Moni nuori kyllä elää tällaista elämää - omanikäisten kesken - mutta lasten syntymä saa vetäytymään omiin oloihin.

Minun lapseni ovat oppineet tässä asiassa ei-suomalaisen elämänmenon. Ujomman tytön vierailu sai minut yhdistämään tämän siihen, miten paljon olen vuosien varrella saanut lapsistani palautetta toisten lasten vanhemmilta: he puhuvat niin mielenkiintoisia juttuja :-) Ihan varmasti muutkin lapset puhuvat ihan yhtä fiksuja, mutta moni vain lähipiirilleen. Pointtini on, että kokemukseni perusteella tähän asiaan voi vaikuttaa.

Eilen tuntui muuten siltä kuin vauva olisi siirtynyt alemmaksi, kenties jopa pää alaspäin synnytyksen kannalta oikealle paikalleen. Toivotaan niin. Pyöräily tuntui sen johdosta hieman hankalammalta kuin ennen.


Su 20.7. rv 31+4

Enpä olisi uskonut että lähtisin tämän mahan kanssa vielä mustikkametsäänkin, mutta niinpäs vaan vahingossa lähdinkin. Kaksoset nimittäin sopivat treffit Vantaan puolella asuvan luokkakaverinsa kanssa Tikkurilaan ja Dharmis päätti että heidän siellä ollessaan hän ja minä voisimme palata lapsuuteni leikkikorpeen, Helsingin ja Vantaan, tarkemmin Suurmetsän ja Vaaralan rajalle. Siellä on niin monet vavahduttavan tärkeät leikit leikitty että minusta paikka on aivan maaginen, ja kun kerran Dharmiksen sinne vein, hän sanoi tuntevansa pyhyyden läsnäolon siellä niin kuin temppeleissä (ja muuten Uspenskin katedraalissakin). Hän halusi että menemme sinne toistelemaan mantraa. Näin teimmekin. Mustikoita vaan oli yllätykseksemme niin paljon (toki huonon mustikkavuoden huomioiden, tantereet eivät sentään olleet sinisenään) etten ollut uskoa silmiäni: asuuko Helsingissä muka todellakin yli 600 000 ihmistä ja Vantaalla 200 000 siihen päälle, kun rajametsän marjat eivät kellekään ole kelvanneet? Poimimme muovipusseihin kelpo satsin ja leivoin niistä iltasella mustikkapiirakan Dharmiksen mentyä uimarenkaineen vahtimaan kaksosia ja heidän luokkakaveriaan meitä lähimmälle uimapaikalle. Niin, hänellä on nyt kumiveneen ja uimapatjan lisäksi iso uimarengaskin, ja järeä pumppu, jolla ne saa ripeästi täyteen. Lapset rakastavat.

Perjantaina olimme niitten kanssa Tapaninvainion uimarannalla Malmilla ja jatkoimme sieltä tutustumaan Malmille muuttaneen ystäväperheen uuteen kotiin ja vielä temppeliinkin illaksi. Tänään myöhemmin mennään temppelin sunnuntaijuhlaan. Sitä ennen (nyt on vasta aamupäivä) pitää keretä takaisin mustikkametsään, sillä kaksoset vaativat saada päästä hekin marjoja keräämään. Selkäni tykkäsikin yllättäen enemmän marjanpoiminnasta kuin istumisesta! Enemmän mietityttää pyörämatka marjapaikalle, vaikkei se pitkä olekaan, lieneekö kolmeakaan kilometriä.

Huomenna aion vuokrata auton koko viikoksi. Kirjoittajaleirille pääsemiseksi kimppavuokraus pitäisi kumminkin tehdä torstaina, ja huomasin että viikonloppu + 1 päivä (eli torstai) maksaa vakivuokraamossani (joka ei ole varsinainen vuokraamo vaan vuokraustakin harjoittava autoliike niin että vuokrat ovat edullisempia ja säännöt löyhempiä kuin varsinaisissa vuokraamoissa) vain 65 euroa vähemmän kuin koko viikko. Ehkäpä pidän koko ensi viikon oikeasti lomaa enkä töihin katsahdakaaan. Ja käytän vuokra-autoa sukulointiin.


Ma 21.7. rv 31+5

Olipahan mustikkaretki! Juuri kun olimme polkeneet perille paahteisen kuumassa säässä, alkoi sataa. Suojauduimme parin suuren puun alle emmekä aluksi kastuneetkaan, ja toivoimme kuuron menevän ohi, mutta sitten sade yltyi vesiputoukseksi ja muuttui lopulta rakeiksi, ukkonen jyrisi, salamat välkehtivät (eivät tosin onneksemme kovin lähellä, laskin että 4-5 km päässä) ja Anandi alkoi parkua niin kovaa että lähdimme paluumatkalle - hän sanoi ettei hänelle koskaan ole tapahtunut mitään näin kauheaa. Minua lähinnä nauratti vastustamattomasti ja nauruni tarttui Shantiin. Mietin että ihanaa miten helppo elämä Anandilla on ollutkaan jos mustikanpoiminnan pilannut ukkoskuuro on hänen elämänsä hirvittävin tapahtuma. Anandiakin alkoi hymyilyttää kun matkan varrella katselimme miten Puistolan hiekkatiet ja pari autotietäkin olivatkin yhtäkkiä jokia ja autoilijat, bussikuskit ja ihmiset olivat ihan ymmällään, miten ne ylitetään. Pyörillä pääsi! Kotona odotti lämmin suihku ja keitin vielä kuumaa kaakaota.

Sitten Dharmapati palasi temppelistä kokkaamasta ison kassin kanssa, ja se sisälsi vastauksen kysymykseen, kenellä on varaa ostaa lastentarvikkeensa sikakalliilta Stockmannilta, jossa minä olen piipahdellut raskauteni aikana vain päästäkseni ilmaiseksi vessaan (ja nauraakseni epäuskoisena hinnoile). Seurakuntaamme kuuluva ulkomaalainen desirouva, joka viettää kesänsä Suomessa, koska hänen poikansa on muuttanut tänne (hän on naimisissa suomalaisen naisen kanssa), toi minulle nuorimman lapsenlapsensa pieneksi jääneet vaatteet, Stockalta ostetut. Lapsenlapsi on itsekin vielä niin pieni että kaikki nuo vaatteet sopivat sitten saman tien Lootukselle kun syntyy. Ja mukana on vielä optio että saan lisää kun lapsenlapsi kasvaa. Vautsi. Joillain on varaa ja meidän vauva saa tuon varallisuuden hedelmät ilmaiseksi. Kiitos Krishna!

Tänään kävin vuokraamassa auton, mikä osoittautui odotettua hankalammaksi, koska vakipaikkani autot oli jo vuokrattu ja sama vastaus kaikui monessa muussakin paikassa. Lopulta löysin auton viikoksi kesätarjouksella Europcarista ja tein puhelinvarauksen, mutta paikan päällä olivat tietokonesysteemit niin sekaisin ukkosen jäljiltä ettei sovittua autoa ollutkaan paikalla. Vuokrasivat minulle sitten samaan hintaan isomman :-) Kävin ruokakaupassa "nyt jaksan hamstrata ja kantaa" -periaatteella. Koko tämän ajan kaksoset olivat mustikkametsässä Dharmiksen kanssa ja palasivat juuri kun minun oli aika lähteä neuvolaan ja halusivat mukaan.

Neuvolassa olikin paljon tavallista eläväisempää ja mielenkiintoisempaa kun uteliaat ja puheliaat tyttäreni keskustelivat neuvolantädin kanssa puolestani. Lisäksi olin ällikällä lyöty kun noin 10 sekunnin tunnustelulla täti sai selville, että Lootus on asettunut todellakin pää alaspäin kuten olin itsekin arvaillut. Hän sanoi, että tuossa on peppu ja tuossa selkä ja tuossa pää, ja mittasi vauvelin. Sydänäänet oli sen jälkeen helppo pyydystää, vaikka Lootus tapansa mukaan pakenikin heti kojetta. Sitten täti syötti ottamansa mitat tietokoneelle ja totesi että jos vauva jatkaa tätä kasvuvauhtia, saamme pienen tytön, kolmikiloisen. Mihin minä että jee hyvä, helpompi synnytys, ja sen kokoiset vauvat ovat ylipäätäänkin yleisiä desi-maissa eli geneettisesti tämä ei ole yllätys. Ja normaalikäyrillä kuitenkin ollaan eli mitään huolenaihetta tähän ei liity. Mutta voihan toki olla että masumimmin kasvu tuosta vielä kiihtyy.

Se, että minulla on tästä uutisesta huolimatta näennäisen suuri vauvamasu, johtuu neuvolatädin mukaan mahani eteenpäin työntyvästä muodosta. Parempi näin kuin niin päin että työntyisi enemmän sisäänpäin, jolloin raskaus voisi esim. häiritä sisäelimiä.


Ti 22.7. rv 31+6

Vietimme hauskan päivän vanhempieni talossa. Poimimme marjoja, söimme hyvin ja polskimme läheisellä uimarannalla. Erityisen ihanaa tästä teki se, että maanantai-illan päätteeksi olimme käväisseet vuokra-autolla Kuusijärvellä, mutta siellä oli jo sinilevävaroitus, joskin uimareita oli silti monen kokoisia parisen sataa ja rantavahti sanoi että uimaan vaan, jos ei ole raskaana. No minäpä tietenkin olin ja passasin. Mutta siis levän määrä oli vielä niin vähäinen että muut pystyivät uimaan kunhan eivät vettä juoneet ja suihkussa muistivat käydä.

Ystävättäreni tuli puolitoistavuotiaansa kanssa iltapäivällä hänkin kylään vanhempieni luo ja heilläkin oli oikein mukavaa. Ehdin vielä saunoakin ennen kuin palasin Dharmapatin kanssa kotiin aamupäiväistä duunipuhelinhaastattelua ennakoiden, kaksoset jäivät isovanhemmille yökylään ehtiäkseen vielä aamulla maalata kankaille.

Puolitoistavuotiaan perässä juokseminen muistutti taas siitä mihin olen peruuttamattomasti uudelleen ryhtynyt. Dharmis kyllä viihtyi pienokaisen kanssa ja pienokainen hänen kanssaan niin hyvin että tuli hyvä mieli tulevaa ajatellen, ja kaksosetkin olivat loistavia "hoitotätejä", nauttivat kun saivat isomman oikeudella poimia pikkutytön kun tämä meni vaaralliseen suuntaan ja kantaa takaisin. Mietin että on se vaan helpotus miten monta on kanssani juoksemassa yhden perässä Lootuksen oppiessa liikkumaan, kun aiemmin piti yleensä juosta yksin kahden perässä!


Ke 23.7. rv 32+0

Aamun kysymykset vertaispalstalla houkuttavat vastaamaan raskauspäiväkirjaankin :-)

Ensinnäkin: onko kaikki jo valmiina vauvaa varten? On hauskaa lukea esikoisiaan odottavien hössötyksestä, miten he ovat sisustaneet kaiken tip top valmiiksi ja ostaneet vaikka mitä, mitä arvelevat vauvan tarvitsevan. Silti he kaipaavat enemmän tai vähemmän stressaantuneina lisää vinkkejä, mitä vielä pitäisi hankkia ja tehdä. Rennommilla "pikkukakkosen" odottajilla on jo pieni lapsi valmiina kotona ja kaikki säästettynä hänen jäljiltään. Vähiten hössöttävät niin kutsutut suurperheelliset, joiksi Suomessa pitänee laskea kaikki, joille tulee kolmas tai vieläkin monennes lapsi.

Heihin kuuluvana iltatähden odottajana minä vastasin tähän kyselyyn, etten ole ostanut masuvauvalle mitään muuta arvokasta kuin kestovaippavuoren. Vaatteet, vaunut, turvaistuin, harsot, siirreltävät vaipanvaihtoalustat, pedit, johon vauva sijoitetaan silloin kun se nukkuu eri aikaan kuin minä (sillä silloin kun minäkin nukun, vauva tulee isosiskojensa lailla nukkumaan minun viereeni) - kaikki mitä vauva todella tarvitsee - ovat tulleet lahjoina ovista ja ikkunoista. Kiitos vaan vielä kerran lahjoittajille jos tämän luette :-) Mitään tämän järisyttävämpiä ostoksia tai erityisvalmisteluita ei ihan oikeasti tarvitse kolmannen ipanan syntymän johdosta kotona vielä tehdä. Sitten kun Lootus lähtee liikkeelle, erinäiset toimenpiteet ovat toki tarpeen.

Toisten vastaukset saivat minut lähinnä muistamaan, että niin, imetysliivejä tai liivinsuojia en ole vielä ehtinyt ajatellakaan... Mieluiten antaisin maidon nousta ensin ja katsoa, miten pitkälle aakkosjärjestyksessä kuppikokoni räjähtää.

Aamun toinen kysymys kuului, olisimmeko jo henkisesti valmiit synnyttämään; kysymyksen tekijä vaikeroi olevansa niin kypsä raskaana olemiseen että toivoo vaan loppuviikkojen kiitävän ohi mahdollisimman nopeasti.

Tunteeni ovat täysin ristiriitaiset tuon kysymyksen suhteen. Toisaalta sitä haluaisi raskauden jo loppuvan että pääsisi selkäsäryistä, kömpelyydestä, hengenahdistuksesta, pääsisi nukkumaan selällään ja masullaan ja testaamaan ylisöpöä kestovaippavuorta ja kaikki synnytykset sun muut olisivat ohi ja näkisi minkä näköinen ja värinen hybridilapsemme on ja onko hän todella tyttö... Ja toisaalta tunnen itseni (ja pikkulapsiarjen) jo tähän ikään mennessä niin hyvin että tiedän elämän olevan kivempaa ja helpompaa vielä nyt, ilman vauvaa, kuin se tulee pitkään aikaan olemaan, ja huomaan nauttivani sekä työnteosta että joka vapaahetkestä varastoon ihan vimmaisella imusienimentaliteetilla.

Ja yksi kanssaodottaja jo vastasikin minulle, että lapset niin paranevat vanhetessaan :-D