lassijaleevi-normal.jpg

Muuan juttu, joka on aktiivisesti kalvanut mieltäni reilut puoli vuotta, alkaa viimeinkin selvetä. Verbivalinta "kalvaa" tulee siitä että reilun puolen vuoden aikana olen monenakin päivänä jättänyt blogittamatta sellaisesta syystä, että aihe, jonka parissa ajatukseni ovat eniten askarrelleet, on ollut se, mistä aion nyt viimein kirjoittaa. Vasta tänään nimittäin ajatukseni ovat viimein ottaneet niin selkeän muodon, että ne voi kirjoittaa auki ja ymmärtää.

Aloitetaanpa toteamalla vielä kerran, että minulla on ADHD. Mutta ei lääkitystä. Niin kuin ei useimmilla muillakaan suomalaisilla ADD/ADHD-tapauksilla, vaikka Amerikan tuulet yrittävätkin asianlaitoja muuttaa.

Taatusti niistä lääkkeistä onkin apua, jos kokee tarvetta käyttäytyä kuten kaikki muut ja tahtoo muutokseen tukea. Lääkkeistä on apua myös USA:n lääketeollisuuden osakkeenomistajille, ja siksi Yhdysvalloissa ADHD-lääkkeitä popsitaan (ja kaupataan ja väärinkäytetään huumeina) joka luokalla. Muunkinlaista apua on kuitenkin olemassa ja on ollut jo vuosituhansia. Ja koska olen itse niihin luonnon omiin konsteihin täysin tyytyväinen, en jaksa uskoa, että "normaaliksi turruttaminen" amfetamiinipohjaisella lääkityksellä on nykyaikanakaan tarpeellista vain siksi että jonkun vilkkaan ihmisen pääkoppa on milloin loisteliaan luova ja ylikeskittyvä, milloin taas lähes keskittymiskyvytön rauhattomuuden huippu. 

Tahdonkin kysyä, voivatko vähintään joka 20. ihmisen perusluonteenpiirteet todellakin olla ongelmakimppu, joka pitäisi leikata pois? Vai voisivatko ne pikemminkin olla osa luonnon normaalia vaihtelua, joista on ollut ihmiskunnan historiassa paljon iloa ja apua. Vaihtelua, josta tulee ongelma vain ja ainoastaan suppeaa hyväksytyn ihmisen kuvaa kannattavassa yhteisössä, jonka aikuisilla on niin kiire tai jossa aikuiset jäävät lastensa kanssa niin yksin, etteivät he ehdi huomioida lapsiaan tarpeeksi?

Jos yhteiskunta ei kykene keskittymään lapsiinsa, onko mikään ihme jos osa lapsista ei enää kykene keskittymään yhteiskuntaan?

 

Sitten lasteni kouluun menemisen - toisin sanoen sitten kiireen lisääntymisen ja yhteisen aikamme vähentymisen - toisen lapseni luontainen käytös kotona on välillä ollut muita häiritsevää. Se, miten hitaasti ja hajamielisesti hän hoitaa kaikki tylsät, toistuvat, rutiininomaiset tehtävät, kuten syömisen, pukemisen, riisumisen ja hampaiden pesun, siihen pisteeseen asti että muut hermostuvat kun eivät tahtoisi myöhästyä koulusta tai nukkumaanmenoajasta ym. Ja kun muut hermostuvat häneen, hän hermostuu muihin ja saa kiukku- tai itkukohtauksia, jotka vielä voi panna nuoren iän piikkiin, mutta kun niitä vertaa samanikäisen kaksossiskon käytökseen, tajuaa, että kovin erilaisia ovat rajuusasteeltaan.

eiliiku-normal.jpg

Neiti on myös hyvin impulsiivinen, huomionkipeä ja kärsimätön, siinäpä joskus aika hankala yhdistelmä. Hän on kuitenkin myös hyvin älykäs ja tunteensa tiedostava sekä moraalitajuinen henkilö. Hän vakuuttaa, ettei ymmärrä miten voisi toimia paremmin ja että tuntuu siksi hirmuisen epäreilulta, kun muut hoputtavat ja pahastuvat.

Jos hänen pitää siivota omat sotkunsa ja oma huoneensa, hän istuu hermostuneena sormi suussa näkemättä mitä tehdä. Häntä pitää auttaa kädestä pitäen, jos haluaa että hän ehtii osallistua siivoamiseen ennen kuin järjestelmällinen ja tehokas kaksossisko on jo ylpeästi hoitanut homman loppuun. Jos ei tartu pieneen käteen vaan kääntää selkänsä, lapsi luultavasti ottaa sormen suustaan ja piirtää ex tempore siivoamiseen tarkoitettuna aikana mestarillisen taideteoksen. Minä olen ihan tismalleen samanlainen sormi suussa istuja, ja olen ollut koko ikäni! Luojan kiitos mp3-soittimesta ja luennoista, äänikirjoista ja potkista, jotka korvillani saan taloudenhoidollisia juttuja tehdyksi tehokkaasti nykyään päivittäin :-)

Mieheni, hoitoalan ammattilainen, totesi pian meille muutettuaan, että ihan selviä ja samanlaisia tapauksia ollaan kumpikin, niin minä kuin toinen tytärkin. Minun silmäni rävähtivät auki. En ollut koskaan tullut omin päin ajatelleeksi että lapsellanikin voisi ADD/ADHD olla. Eihän kukaan muu kuin kotiväki ole koskaan kokenut tarvetta valittaa tuon lapsen toilailuista, päin vastoin hän on koulussa, pihalla ja kyläreissuilla oikein pidetty pieni kansalainen! Viihtyy itsekin kaikkialla kuin kala vedessä. No, olenpahan mieheni kommentin johdosta tullut reilun puolen vuoden sisällä kerranneeksi, mitä käsitteellä ADHD oikein tarkoitettiinkaan. Ja huomanneeksi, miten paljon enemmän minulla niitä siihen liitettyjä käytännön ongelmia oli lapsena kuin tyttärelläni. Alkaen ADD/ADHD-lapsille tyypillisestä syrjityksi joutumisesta, jota tyttäreni ei ole joutunut äitinsä lailla kokemaan, oletettavasti siksi, että hän on kaksosena oppinut paljon enemmän sosiaalisia taitoja kuin verrokki-ikätoverit ja ystävystyy tuosta vaan. Eikä kotona ravaavien äidin kaikenkarvaisten ystävienkään seura varmasti ole tehnyt pahaa lasten sosiaalisille kyvyille :-)

CalvinandHobbesandsnowmen_Page_3-normal.

Omaksi onnekseni osasin lapsenakin ylikeskittyä kirjoihin. Mitä siitä jos en aina pystynyt keskittymään opettajan puheisiin luokassa, kun kuitenkin olin lukenut huvikseni aiheesta jo paljon enemmän kuin mitä hän tunnilla ehti kertoa ja sain kirjaviisaudella kokeesta kiitettävän. Hankalimmat asiat opetin itselleni roolipelausta, maailmanluontia, piirtämistä ja luovaa kirjoittamista sisältäneellä ihan omalla menetelmällä. Tein siis pakon edessä hauskaa ja keskittymiskykyä stimuloivaa siitä mikä muuten olisi ollut tylsyydessään täten tuhonnut keskittymiskykyni. Niinpä kukaan ei koskaan yhdistänyt muita ongelmiani, jos nyt edes oli niistä kiinnostunut, ADHD:hen, joka sitä paitsi oli vielä aika tuntematon diagnoosi minun lapsuudessani. Nykyäänkin ADHD:t "otetaan kiinni" vain jos oireilevat niin kovasti että se vaikuttaa koulumenestykseen tai muita lapsia sattuu.

Alitajuisesti varmaan juuri tämän minua ympäröineen koulumenestyksen suojelevan linnoituksen takia olen pitänyt niin tavattoman tärkeänä, että omatkin lapseni hurahtavat kirjallisuuteen. Silloin pärjää koulussa ja elämässä vaikka olisi muuten millainen söhlö. Koukutus on onnistunut, viikkorahan kytkeminen lukemiseen on aiheuttanut sen että nykyään käydään lasten vaatimuksesta kirjastossa vähintään kerran viikossa ja lapsilla on jo suosikkikirjailijoita :-) He rakastavat nyt aidosti kirjoja ja vaativat saada lukea, vaikken rahaa aina annakaan.

Omaan pääkoppaani palatakseni: aikuistumisen kynnyksellä uskontoni jo asettikin minulle terveet rajat, joissa olen pysynyt, enkä ole sortunut ADHD-ihmisille elämänpolun vaikeimmissa ryteiköissä tyypillisiin ylilyönteihin ja haitallisiin addiktioihin. Myöhemmin vakaumuksen syvetessä päivittäinen, mieluiten ihan ekana aamulla tapahtuva meditaatio ja muut hengelliset harjoitukset ovat erittäin konkreettisella ja kouriintuntuvalla tavalla rauhoittaneet pääkoppani. Se oli seitsemän tien ruuhkaristeys, vaan eipä ole enää. Nyt hallitsen päätäni. Keskittymiskyvyn yleensä laskiessa kuin lehmän häntä jossain kohtaa päivää tiedän, mitä kaikkea voinkaan tehdä sen nostattamiseksi (esimerkiksi juoda kupin teetä). Niinpä koko ADHD ei ole ollut minulle vuosiin ajankohtainen vaan pikemminkin vitsi, yksi palanen katoavaista tämän elämän minääni.

onnellinenlassi-normal.jpg

Tiedän, että samanlaisella päällä varustettu lapseni tulee pärjäämään ihan yhtä hyvin. Lapseni on perusonnellinen. Voin kuitenkin kuvitella, miten toisenlainen tilanne voisi olla, jos kellään ei säännöllisesti olisi antaa hänelle tarpeeksi aikaa. Jos kaikki ympärillä olisivat sitä mieltä että tytön pitää olla tietynlainen toisenlainen eikä aivan omanlainensa. Tai jos olisin ollut ihan yksin hänen kanssaan ja siksi riittämätön mielekkääksi seuraksi tavallista vilkkaampia ja siten vaativampia aivoja kantavalle lapselle. Mikä valtava siunaus kaksossisarus voikaan olla, tässäkin asiassa!

Se, mikä meikäläiselle alkaa tässä selvitä, on, mitä ADD/ADHD-ihmiset tarvitsevat. Itse asiassa samaa mitä kaikki muutkin tarvitsevat, mutta korostetusti: kärsivällisyyttä, hyväksyntää, kiireetöntä yhdessäoloa, mielekkäitä haasteita sekä selkeät rajat oikean ja väärän väliin. Kun nämä ovat elämässä kohdallaan, ADD/ADHD-ihminen on loisteliaan luova ja mahtavaa seuraa. Ne tylsät rutiinihommatkin hoituvat, ne jaksaa hoitaa ja haluaa opetella hallitsemaan mieltään niin että hoituvat, kun hermostuksen toisten ärtymisen mahdollisuudesta korvaa ihana tunne siitä että on hyväksytty, on ystäviä, on täysivaltainen osa yhteisöä.

On pohjattoman surullista, miten monelta tällainen yhteisöllisyys nyky-Suomessa puuttuu. Sen puutteeseen kun löytyisi yleinen apu, lähtisi kaikenlaisten lääkereseptien määrä Suomessa laskuun!

Me, joilla on ADD tai ADHD, olemme eläviä ja käveleviä indikaattoreita siitä, onko elämä sellaista kuin sen noin yleensä ottaen ottaen kuuluisi olla!

Jatkuva motkottaminen, lapsen käytökseen tuskastuminen, lapsen liian yksin jättäminen ja hänen kykyjensä vähättely räjäyttävät ADHD:n ongelmallisen puolen silmille. Siitä voidaan nopeasti suistua noidankehään, jossa oirehdinta pahenee negatiivisesta palautteesta, joka puolestaan käy tuosta yhä negatiivisemmaksi, kunnes lapsen itsetunto on romuna ja hän identifioituu pahiksiin ja alkaa itsekin pitää muita häiritsevää käytöstä olennaisena osana persoonaansa. Jos ADHD tässä vaiheessa "löytyy" ja lasta aletaan lääkitä miettimättä ja muuttamatta hänen elämässään mitään muuta, pelkään, että ADHD-lääke voi jäädä äänenvaimentimeksi ja särkylääkkeeksi, jolla ei ole kuin pinnallista vaikutusta varsinaisiin epäkohtiin.

Vaikka hänestä voisi kasvaa seuraava Einstein.

duplicator-normal.jpg