Intohimo ei ole pahasta. Ilman sitä kukaan ei saa mitään aikaan.

Intohimosta tulee ongelma, kun ihminen himoitsee sataa asiaa yhtä aikaa jaksamatta keskittyä mihinkään, olipa kyse lempiharrastuksen harjoittelusta taikka rakkaustarinasta yhden ihmisen kanssa. Hänen mielensä on kuin hyönteisparvi joka surisee joka ilmansuuntaan.

Onnellisia ovat ne, joiden intohimojen määrä on pieni. He pääsevät tavoitteisiinsa, sillä rajattua kättä intohimokortteja voi kutsua kunnianhimoksi. Kunnianhimoinen ihminen ei pysähdy eikä vaihda suuntaa vaikeuksien irvistellessä pelottelevasti edessä. Hän on päättäväinen. Jos kortit ovat vielä on linjassa dharman kanssa, itse maailmankaikkeuskin auttaa ihmistä pääsemään tavoitteisiinsa.

Kortit voivat silti myös tuhota pitelijänsä, jos tämä takertuu niiden yksityiskohtiin, koristekuviin, väriin ja maahan. Vaatii saada pelata pelin loppuun nimenomaan tietyllä kortilla, vaikka se ei olisi enää sääntöjen mukaista, jopa vaikka kortti repeilisi ja lennellä lepattaisi karkuun.

Minä olen onnellinen. Olen päässyt tavoitteeseeni. Olen saanut rinnalleni hyvän miehen, joka seuraa päättäväisesti Krishnaa teoissaan, ja joka oikeasti haluaa juuri tämän elämän ja tällaisen naisen. En kahlitse itseäni energialoukkuun muistelemalla menneitä kattauksia ja korttipakkoja vaan annan energiani sille hyvälle miehelle ja muille intohimoilleni - lastenkasvatukselle, kirjoittamiselle, Jumalalle. Yrityksille ymmärtää maailmaa.

Sama pätee tähän blogiin. Jotkut jotka lukivat edellistä blogiani toivoisivat tämän olevan samanlainen. Tämä ei ole, eikä tästä tule. Tämä blogi pyrkii katsomaan Jumalaan ja nykyhetkeen.