Olen se kamala ihminen joka ei kerta kaikkiaan siedä marinaa, vaan panen pisteen toisten ulinalle alkamalla pohtia, mitä tästä opimme ja millainen rakentava muutos olisi mitä pikimmiten tehtävissä. (Eivät he välttämättä ulinaa lopeta, vaan vaihtavat kuulijaa.) Itsenikin potkin kyllä itsesäälistä ulos niin nopeasti että iho hehkuu ja punoittaa. Olen mielestäni vellonut voi minua poloista -aatoksissa jo ihan tarpeeksi monta vuotta (tai vuosikymmentä) elämästäni, mitä todennäköisimmin vielä edellisetkin elämäni päälle. Joitakin vuosia sitten tein täyskäännöksen, enkä enää kestä moista lamaannuttavaa ajanhukkaa kahta päivääkään.

Jos joku söisi minut suihinsa, olisin varmasti sietämättömän sitkeää ja karvaista purtavaa.

Mitä säähän tulee, tällainen myrkyistään heleänvärinen Äiti hokee lapsilleen ettei meitä ole sokerista tehty ja että säällä kuin säällä voi mennä ulos, eikä oikeastaan vaan voi vaan pitää. Mitä hurjempi ukkos- tai lumimyrsky, sen hienompi elämys! Kasvatus näyttää purreen lapsiin, he nyrpistelevät Äitinsä lailla säälle lähinnä silloin kun se ei ole kuuma eikä kylmä eikä mitenkään muutenkaan äärimmäinen vaan pelkästään valjuntylsänharmaan sateinen ja kolea.
 
Niinpä meneillään oleva Antti-lumimyrskykin vain piristää minua. Oli kivaa yrittää päästä rappumme asukkaista ensimmäisenä sen ovesta ulos tänään. Se vaati aikamoista runnomista ja rynnäkkötaktiikkaa, koska oven taakse oli paakkuuntunut iso kinos lunta. Tykkäsin kahlata lumessa kytkemään lämmityskaapelia kiinni Ghanshyamiin, autoomme. Luminen kotipiha on marraskuussa niiiin paljon valoisampi kuin lumeton!

Aamu meni kuitenkin osin minun osaltani häpeälliseksi ärhentelyksi - nimittäin siitä, etteivät talouden muut jäsenet jaksaneet olla reippaita vaan kiukuttelivat väsymystään ja olisivat tahtoneet pysyä peiton alla.
 
Dharmapati on nyt saanut kaivaa esiin uumenistaan kaiken soturiesivanhempiensa rohkeuden, niin vieraalta ja siksi pelottavalta ulkomaailma yhtäkkiä näyttää. Kaikki pitää opetella uudelleen, alkaen riittävän lämpimästä ja vedenpitävästä pukeutumisesta. Auton lämmityskaapelin käyttökin näyttää päiväntasaajan toiselta puolelta tulleelle avaruusteknologialta. Kun ajelimme normaalin aamulenkkimme (tähtäimessä on aina saada lapset kouluunsa 8.30 ja sieltä Dharmapati toiseen kaupunginosaan suomen kielen luokkaansa 9.00) jumittavassa, kaistanaapurien luisumisliikkeiten väistelystä jännittävässä liikenteessä, hän harmitteli ettei ollut ottanut videokameraansa mukaan ja myönsi ymmärtävänsä nyt, mikseivät Lontoon piskuiset lumisateet, joita siellä koetaan kerran pari talvessa, ole minusta mikään talvi.

Ja tämähän on vasta alkua...
 
 
Muukalainen kotijoukoissa panee katselemaan uusin, tervein silmin sitä miten eksoottinen kotimaamme oikeastaan onkaan. Otin kuvan ikkunasta jonka vieressä istun ja lähetin sen eräälle Dharmapatin nuorista sukulaistytöistä, jotka viettävät parasta aikaa Mauritiuksella kuumaa kesälomaa ja tahtoisivat ajanvietteekseen koko ajan olla meihin yhteydessä.

Myötätuntoisuudessani on huikeasti parantamisen varaa. En tahtoisi hyväksyä mieheni halua pysyä vapaahetket kotona ja jättää normaalit asiat tekemättä jonkin niin yhdentekevän kuin sään vuoksi. Peräänkuulutan reippautta ja intoa kohdata uutta, vaikka oikeasti minun pitäisi pysähtyä miettimään, miten mykkyrällä omat sisuskaluni mahtaisivatkaan olla jos minä olisin se joka on puolisonsa vuoksi muuttanut niin vieraaseen elinympäristöön, että sitä voisi yhtä hyvin melkein olla toisella planeetalla.