- Välillä käy nii-in, että vaikka mun silmät on ammollaan niin mä en nääkään mitään muuta ku mun omat ajatukset! Mä en ymmärrä mistä se johtuu. Mä vaan yhtäkkiä huomaan ett' se on niin, mietti Shanti ääneen tänä aamuna.
 
Kiteyttäessään itselleen tuoreita yleisinhimillisiä havaintoja lapset auttavat huomaamaan, ettei se mitä me aikuiset pidämme itsestäänselvänä välttämättä olekaan ainoa tapa olla, taikka hyvä asia.
 
Toissayönä Shanti oksensi urakalla, ja eilinen menikin Lastenklinikalla, koska oksennustauti ja diabetes sopivat erittäin huonosti yhteen. Yöksi päästiin sentään kotiin, ja minä tunsin olevani surkea Äiti kun olisin halunnut vain nukkua vaikka Anandi iloitsi jälleennäkemisestämme laulamalla, tanssimalla, liimautumalla minuun ja keksimällä vaikka mitä saadakseen huomioni. Potilas nukkui sentään yönsä kuin tukki ja tänään hän heräsi tsirp-tsirp -pirteänä ja lähti sisko perässään etsimään mustikoita lähimmästä metsiköstä. Ihan kunnossa Shanti ei suinkaan vielä ole, sanovat verensokeri- ja ketoainemyrkkymittarit, joten meidän täytyy pysyä kodin lähistöllä siltä varalta että tilanne taas heilahtaa huonompaan suuntaan.
 
Toisin sanoen kaikki hauska yhteisohjelma jota olimme suunnitelleet eiliselle ja tälle päivälle on peruttu ja miehet menivät minne menivät ilman meitä. Eilisen päivän Anandi vietti heidän seurassaan reippaasti pyöräillen ja lukien lastenromaania squash-hallilla Dharmapatin ja hänen lontoolaisystävänsä pelatessa. Minun pitäisi yrittää tehdä töitä niin kauan kun likat viihtyvät ulkona, vaikka tunnen olevani ihan liian uupunut. Tuntuu juuri siltä, että näen vain omat ajatukseni.
 
Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että tämä soopa tuli nyt eikä vasta viikonloppuna jolloin se olisi estänyt Ruotsin reissumme. Ja siitä, että vieras Lontoosta on mukavaa ja keskustelutaitoista seuraa, äskenkin piristyin kummasti ja ravistuin ulos uupuneista mietteistäni kun hän ja minä keskustelimme, ennen kuin miehet lähtivät kaksin kohti Suomenlinnaa.
 
Onko sitä puolisonsa kanssa tullut niin tutuiksi ettei tule enää keskustelleeksi tarpeeksi pitkään virkistyäkseen, kun kaikesta on jo keskusteltu sen verran, että tietää toisen näkökannan, mietteet ja reaktiot? Kun näkee kysymättäkin, millä tuulella toinen on, ja osaa melkoisella varmuudella vieläpä hiljaa päätellä oikein mistä kulloinenkin tuuli juontuu?
 
Riittääkö vakiintuneilla aviopareilla puhuttavaa vain, kun jotain yllättävää tapahtuu tai kun ehtii arjeltaan oppia uutta mistä kertoa? Tähänkö massamediankin suosio lopulta perustuu? Että perheillä olisi mistä puhua kotona?
 
Guruni sanoisi, että jos näen vain omat ajatukseni, olen oman mieleni vanki. Mieleni ikkunaluukut ovat läimähtäneet kiinni, ja ettei tilanne pahenisi, minun pitäisi olla sosiaalisempi eli vääntää ne ikkunat auki vaikka väkisin. :-) Heti tuon kirjoitettuani puhelin pirahti ja ystävätär sanoi tulevansa käymään, huippuihanaa!