Jäin eilisiin tunnelmiin, ajatuksiin isoisästäni, joka kaikessa epäsovinnaisuudessaan mielestäni muistuttaa esivanhemmistani eniten minua. Ja jotenkin siinä valkeni lisää siitä, miten vahvasti maahanmuuttajuus liittyy sukuni ja sitä kautta minunkin identiteettiini - siitäkin huolimatta että kummatkin vanhempani syntyivät Helsingissä.

Isoisäni oli maahanmuuttaja. Ryssä ja äpärä. Hänen äidillään oli karjalansuomalaistakin perimää ja kielitaitoa, ja niinpä hän muutti poikansa kanssa Pietarista Terijoelle kun tämä oli vielä niin nuori, että oppi suomen kielen ilman ulkomaalaista aksenttia. Vartuttuaan lisää poika pääsi ilmeisesti kellosepän oppiin Helsinkiin. Talvisota alkoi, kun isoisoäiti oli ainoan lapsensa luona Helsingissä vain käymässä, eikä hän koskaan saanut omaisuuttaan takaisin itärajan takaa.

Terijoki1928-normal.jpg

Terijoki 1928, tuolloin vielä Suomen eteläisin osa.

Ainoan henkiinjääneen lapsensa. Naimattomalla isoisoäidilläni oli itse asiassa useita lapsia. Kaikki paitsi isoisäni kuolivat suvun perimätiedon mukaan lavantautiin.

Ja kuka oli heidän isänsä? Kun oma äitini sitä erehtyi utelemaan, hänen isoäitinsä vimmastui ja vaikeni. Nainen vei totuuden hautaan mukanaan 1960-luvulla. Isoisäni kerskaili tosin tietävänsä, että hänen isänsä olikin oikea aatelisherra.

Mitä kerskailemista siinä on? Minusta on ollut ihan kauhean ahdistavaa yhdistellä näitä palikoita. Monta aviotonta lasta sata vuotta sitten synnyttänyt isoisoäitini oli ammatiltaan piika. On erittäinkin todennäköistä, että hän oli töissä aatelisherralla, joka käytti häntä törkeästi seksuaalisesti hyväkseen eikä osallistunut hyväksikäytöstä syntyneitten lasten elämään millään tavalla. Tai ehkä herroja oli useita.

Sodassa isoisäni piti valita, oliko hän venäläinen, kuten äidinkieleltään olikin, vaiko suomalainen, joka työskentelee Suomen armeijan tulkkina venäläisten tuhoksi. Hän valitsi jälkimmäisen. Ehkäpä hän teki sen välttyäkseen teloitukselta. Tai ehkäpä hän tunsi itsensä kulttuurillisesti enemmän suomalaiseksi kuin bolsevikiksi. Sodassa isoisäni sai sotahaavan mahaan. Vasta hänen kuoltuaan, kun äitini ja tätini kävivät sota-arkistossa, selvisi, että isoisääni olivat ampuneet mahaan suomalaiset. Ilmeisesti humalaisten tappelu korsussa, Suomen pojat purkivat paineet hyökkäämällä keskuudessaan sotineen ryssän kimppuun.

Terioki_Kazanskaja_cerkov_1915-normal.jp

Terijoen ortodoksikirkko oli komea ja isoisoäitini vei taatusti isoisääni sinne. Nainen oli Helsingissäkin aktiivinen venäjänkielisen ortodoksiseurakunnan jäsen. Hän opetti äitini rukoilemaan venäjäksi, mistä syystä äidilleni ei ollut luontevaa opettaa minua rukoilemaan. Enhän venäjää taida.

Äitini sisarussarjan lapsuus sodanjälkeisessä Helsingissä oli ryssittelyä täynnä, eikä helppo muutenkaan, olihan isoisäni sodassa niin fyysisesti kuin henkisestikin vahingoittunut alkoholisti. En oikeastaan ihmettele ollenkaan, ettei äitini sitten aikuisena halunnut puhua minulle ja veljilleni venäjää, vaikka se hänen oma äidinkielensä olikin. Hän on oppinut ajattelemaan suomeksi. Toisaalta hän on ylpeä slaavilaisista juuristaan ja tuntee ne positiivisella tavalla syvällä persoonassaan.

Olen itse aina ajatellut, etteivät ne juuret minuun asti ulotu. Venäläinen kulttuuri ei kiehdo minua, vaikka olen todella yrittänyt löytää siitä jotakin mihin tarttua, jotakin, mitä vetää sydäntäni vasten, rakkaan isoäitini vuoksi. Ikävä kyllä mitä enemmän olen Venäjästä oppinut, sitä kauemmas haluaisin sen itsestäni työntää. Aivan oksettaa se miten nyky-Venäjällä kohdellaan oppositiota, seksuaali-, kieli- ja uskontovähemmistöjä ja luontoa. En voi sietää venäläistä lihaa tirisevää keittiötäkään, miehet kuusikymppisinä surmaavasta vodkankulutuskulttuurista puhumattakaan.

Mutta mistään muusta maasta ja kansasta en koskaan puhu puoliksikaan näin kärkevästi. Pitäisin itseäni kauheana ennakkoluuloisena rasistina jos niin tekisin. Pystyn puhumaan venäläisistä näin kriittisesti vain, koska tiedostan olevani puoliksi venäläinen. (Koko totuus on tietysti monimutkainen; kumpikin vanhempani identifioituu ensisijaisesti suomalaiseksi ja geneettinen venäläisyyteni tulee sukupolvien takaa useasta eri suunnasta ja yhtä monesta suunnasta tulee suomalaista verta, eli prosenttimatikalla voin lopulta sanoa olevani puoliksi venäläinen). Joka kerta kun sanon jotain negatiivista ääneen Venäjästä ilmoitan samaan syssyyn olevani periaatteessa itsekin heikäläisiä.

Ja tänään tajuan, että vaikkei venäläisyys olisikaan minussa syvällä, niin maahanmuuttajuus on. Olen ulkonäköni puolesta suomalaisesta käyvä blondi joka vieläpä kirjoittaa työkseenkin kaunista suomea, mutta silti olen kantanut maahanmuuttajuutta mukanani, sisälläni, koko ikäni siinä missä muitakin sukurasitteita. Erilaisuuden tuntu on suvussani vahva, ja niin myös minussa, joskin olen Easwaranin neuvoja seuraamalla saanut sen aika hyvin aisoihin ja siirtynyt enemmänkin sille puolelle missä aistin ihmiskunnan ykseyden.

Maahanmuuttajuuden tunteeseen voi reagoida olemalla ylpeästi ja luovasti erilainen oma itsensä. Tai sitten torjumalla poikkeavuutensa ja teeskentelemällä normaalia. (Tai siis sitä, millaiseksi normaalin kuvittelee, koska lopultakaan kukaan ihminen ei ole toista epänormaalimpi. On vain niitä, jotka uskaltavat tehdä mitä tahtovat, ja niitä, jotka varmuuden vuoksi mieluummin matkivat ja mielistelevät muita, valtaväestöä.) Suurin osa reagoi kummallakin tavalla, limittäin, lomittain, toista tai toista tapaa painottaen, mutta kukaan ei taida olla täysin vapaa tekemästä kumpaakin. Äitini on omalla esimerkillään opettanut minulle, miten erilaisuuden tuntu kanavoidaan luovuudeksi ja miten luovuudesta tulee vapaa-ajan suola. Se on iso lahja, parhaita mahdollisia, mitä lapselleen voi antaa.

Tämä oivallus selittääkin minulle uudella tavalla sitä, miksi olen koko elämäni tuntenut niin vahvaa yhteenkuuluvuutta maahanmuuttajia, pakolaisia, muukalaisia ja vähemmistöjen edustajia kohtaan. Tuntenut oloni kotoisammaksi heidän seurassaan kuin tavallisissa suomalaisissa seurueissa (semminkään kun ne seurueet eivät useinkaan puhu mitään kiinnostavaa ennen kuin alkavat ottaa alkoholia). Digannut suomalaisista eniten siirtokarjalaisia.

Saankin näin uuden lisäselityksen sille, miksi ruumiini on aina pitänyt ei-suomalaisen näköisiä miehiä kaikkein viehättävimpinä. Naisen keho hakee turvallisuutta, ja olen alitajuisesti oppinut yhdistämään automaattisesti muukalaisuuden kotoisuuteen, samanhenkisyyteen, turvallisuuteen.

Ai niin, isoisästäni vielä. Hän ehti ennen sotaa olla jo kertaalleen naimisissa ja saada kaksi poikaa suomenruotsalaisen naisen kanssa. Heille tuli ero, isoisäni version mukaan siksi, että vaimo petti häntä sodan aikana. Mutta jokaisesta rakkaustarinasta on olemassa aina kaksi versiota ja olen oppinut olemaan hyväksymättä todeksi vain puolikasta tarinasta. Semminkään kun isoäitini ei ollut isoisäni kanssa onnellinen. Hitsi mikä kielinero isoisäni onkaan täytynyt olla. Hänhän on luultavasti ollut naimisissa ennen sotaa ruotsiksi, eikä venäjäksi tai suomeksi. Oppinut kouluja käymättä.

Toiseksi vaimoksi valikoituikin sitten superkiltti venäjänkielinen ortodoksityttö, isoäitini. Miten tästä tuleekaan yhtäkkiä mieleen se miten tänäkin päivänä monet maahanmuuttajamiehet hankkivat vaimon puolison kotimaastaan tai omista etnisistä ympyröistään luottaen siihen että hän on perinteinen kunnon nainen, toisin kuin nämä länsimaalaiset, ja avioliitostakin tulee näin täten idyllisempi. Enkä minä taaskaan ole yhtään sen kummoisempi. Tilasinhan itsekin samassa uskossa itselleni uuden puolison ulkomailta, niistä piireistä, joihin henkisesti ja hengellisesti samaistun. Taktiikka kaiken kukkuraksi toimii. Onhan minun Herra paratkoon paljon helpompi elää eri oloissa kasvaneen mutta pääasiassa ihan samoja asioita kanssani kunnioittavan miehen kanssa, kuin aivan toisenlaista tapakulttuuria seuraavan naapurin kanssa.

Näin olen taas ihan mamu. Ja ihan niin kuin isoisäni.

Ne sotalapsiksi Ruotsiin lähetetyt pojat jäivätkin Ruotsiin. Heidät ilmeisesti adoptoitiin sijoitusperheeseensä ja sukunimikin muuttui. Minulla saattaa olla Ruotsissa siis isokin joukko puoliserkkuja ym. sukulaisia. Heidän jäljittämisensä vaatisi kyllä aikamoisia byrokraattisia tutkimustoimenpiteitä, enhän tiedä enopuolistani kuin etunimet, nekin periruotsalaiset.