Asuntoon pääsi kipuamalla (katetut) ulkoportaat. Sisältä löytyi kaksikerroksinen koti, jonka alakerrassa oli tuplasti nykyistä tilavampi keittiö, mukavan kokoinen olkkari ja vessa, ja yläkerrassa kaksi makuuhuonetta, kaksi vaatehuonetta :-D, kylppäri-vessa sekä iiiiiiso parveke, niin iso, että sinne saa laitettua vaikka pikkuteltan pystyyn kesällä! Luhtitalot näyttivät kivoilta ulospäin ja asuntomme ikkunoistakin näkyi vain muita luhtitaloja, kasvillisuutta ja lasten leikkipaikkoja. Polkupyöriä oli kaikkialla, myös sen kokoisia, että kaksoseni saavat eittämättä roppakaupalla uusia kavereita. Saimme nähdä myös pyykkituvan, kuivatushuoneen ja tilavan pyöräkellarin, ja saunakin löytyi pihapiiristä. Kivenheiton päässä on kuulemma urheilukeskus luistin- ja pururatoineen. Kaiken kukkuraksi Heka aikoo suorittaa asunnossa pintarempan marraskuun alussa juuri ennen sisään muuttoamme.

Tämän täytyy olla liian hyvää ollakseen totta, pelästyin, ja kakaisin edellisille asukkaille Suuren Kysymyksen: miksi ihmeessä haluatte muuttaa pois?

- No, me muutamme Ruotsiin, he vastasivat ja ylistivät vielä meille siirtyvää asuntoa, että on ollut tosi kiva ja naapuritkin ovat tosi kivoja, on helppo tulla toimeen heidän kanssaan.

Että tällä selvä. Asunto ylitti odotukseni pilviä hipoen. Muutamme, ellei se jo tullut selväksi :-)

kartanpala-normal.jpg

Marraskuun loppuun mennessä löydymme tältä kartanpalalta :-)

Tästä kaikesta huolimatta paluumatka asunnonkatselureissulta ei ollut auvoinen. Mieheni koki kulttuurishokin. 

Olen selvästikin hemmotellut Dharmapatin pilalle täällä idyllisessä Käpylässä, missä me olemme varmaan ainoat vähävaraiset asukkaat ja missä keskusta ja kaikki kanta-Helsingin ihanat paikat ovat lähellä! Tajusin eilen pitäneeni hänet visusti poissa siitä paljon suuremmasta Helsingistä, lähiöitten Helsingistä. Siitä Helsingistä, missä valtaosa helsinkiläisistä asuu.

Hän, joka ennen asui levottomuuksistaan kuulussa Tottenhamissa Lontoossa, on saanut välttyä luonamme lähiöelämältä reilun vuoden verran ja ehtinyt sen takia luoda suomalaisesta elämänmenosta ja tulevaisuudestaan täällä aivan liian ruusuisen kuvan, joka nyt romuttui.

Dharmis tapitti Puistolan juna-aseman palvelutarjontaa: ties miten monta alkoholijuottolaa, vanhustentalo ja pari piskuista ruokakauppaa joista kumpikaan ei ole S-bonuskauppa, joihin olemme tottuneet ostoksemme keskittämään. Hän vilkuili natiiveja: pysähtyneitä, zombimaisia juoppoja. Isää ja vähän kaksosiamme vanhempaa poikaa, jotka ohittivat toisensa keskusaukiolla ja kävivät siinä samalla kätevästi päivän perhekeskustelut toisilleen huudellen. Nuo kaikki olivat suomalaisia, mutta aseman seudulle mahtui myös kovaäänisiä etnisesti ryhmittyneitä maahanmuuttajajoukkioita.

Minä mietin tuon kaiken keskellä asuvaa ystävärtäni, joka on sanonut, että Tapulissa on levotonta, mutta ei turvatonta. Hänestä alueessa on parasta se että siellä kukaan ei odota sinulta mitään, saat olla ihan oma itsesi karvoinesi päivinesi, sinut hyväksytään vaikka olisit millainen luuseri. Ne, joitten elämäntehtävä on näyttää miten hyvin menee muihin verrattuna, eivät ole Tapulissa vaan jossain ihan muualla näyttämässä miten hyvin menee.

Ja mehän emme siis edes tule asumaan Puistolan aseman tuntumassa. Ihana kotimme on yli kilometrin päässä siitä. Lasten ei tarvitse asemalla iltaisin hilluakaan. Emmekä me aikuisetkaan hillu, meidän perhehän on kuulu siitä että menemme kaikki neljä vapaaehtoisesti aikaisin nukkumaan.

No, Dharmis meni joka tapauksessa vaikeaksi ja sanoi mitä suurimmaksi tyrmistyksekseni, ettei halua muuttaa. Syiksi hän listasi, ettei alue ole kiva ja rauhallinen niin kuin Käpylä, että kaikki on kaukana ja päästäksemme paikasta toiseen meidän pitää kulkea demonihenkisen aseman läpi. Sitä paitsi 78 neliön asunto näytti sitten käytännössä pienemmältä kuin hän oli haaveillut, ja se oli koirankarvoja täynnä ja muutenkin likainen.

Minä pidin Dharmapatilleni tulikivenkatkuisen saarnan siitä että totta himskatissa asunto on juuri nyt likainen kun sen nykyiset asukkaat, mukaanlukien valtava koira, olivat parasta aikaa pakkaamassa omaisuuttaan siellä täällä asunnossa lojuneisiin laatikoihin ehtiäkseen muuttaa Ruotsiin ennen kuin lokakuu loppuu. Ja että me olemme vähävaraisia ja ettei meillä ikimaailmassa ole varaa asua Käpylässä tai vastaavilla alueilla kuin aivan liian ahtaasti ellei hän onnistu löytämään Suomesta hyväpalkkaista työpaikkaa. Että tämä asuntotarjous on parhainta mitä voimme kaupungilta saada, parempaa kuin ikinä olisin uskaltanut kuvitella, ja jos hylkäisimme sen Dharmiksen mainitsemista syistä, emme varmaan toista tarjousta Stadin asunnoilta saisikaan vaan nimemme päätyisivät ikiajoiksi nirsojen kermaperseitten mustalle listalle. Muutamme ja sillä selvä.

Sillä selvä. Menemme tänään allekirjoittamaan vuokrasopimuksen. Mies on vaan ollut hiljaista poikaa ja soitti minulle äskenkin työharjoittelupaikaltaan, että olenko kuullut asuntojen vaihdosta, nyt kun olemme kaupungin asuntoon päässeet, niin ainahan voimme yrittää jos vaihto jonkun Käpylästä kaupungin asunnon saaneen kanssa onnistuisi päittäin. Hän huokaili jälleen sitä miten lähellä ja kätevää kaikki onkaan sille onnekkaalle, joka asuu Käpylässä.

Minulla oli eilen todella haikea olo Dharmiksen tuntemukset kuultuani. Jäljitin fiilisteni juuret riittämättömyyden tunteeseen. Haluaisin niin tarjota perheelleni parasta mahdollista, toteuttaa rakkaitteni kaikki hyveellisyyden rajojen sisällä pysyvät toiveet, mutta en pysty parempaan, en oikein millään elämänalueella. Toisaalta tuon tuskallisen tunteen läpikäyminen oli hyvin puhdistavaa. Siinä kun pääsi jyvälle siitä, että ei minun tarvitsekaan. Että saan lakata ja voin päästää irti. Että eivät läheisteni mielialat loppujen lopuksi riipu siitä, pystynkö minä ylittämään itseni. Ja jotenkin nämä nyt raottuneet oivallusten ovet väläyttelivät minulle lisää, näyttivät tietä kohti suurempaa Totuuden hyväksymistä. Että minulla on esimerkiksi paljon mieheni ja lasteni käytökseen kohdistuvia odotuksia, joista saan päästää irti. Joista irti päästäminen tekisi olostani kestävästi paremman.

Dharmis jaksaa jo nauraakin reaktiolleen. Hän vinoili, että hänen tietämättömyytensä oli ihan minun omaa syytäni. Mitäs olen yhteisen taipaleemme aikana näyttänyt hänelle Helsingistä vain parhaat puolet.

On tässä keskustelussamme ollut hauskojakin hetkiä :-D Dharmapati rupesi kyselemään, mitkä kaikki huonekaluistamme kuuluvat meille ja mitkä nykyiseen asuntoomme. Hänelle oli uutta, että sohva on omamme, kirjahyllyt ovat omamme, työpöytäkin lähtee mukanamme uuteen kotiin... Huoli uuden asunnon puhtaudesta helpottui kummasti, kun Dharmapati oppi, että sen nykyiset asukkaat vievät kaikki sotkemansa huonekalut mennessään, meidän ei esim. tarvitse keksiä, miten koirankarvat puhdistetaan pois edellisten asukkaitten käyttämästä sohvasta ;-)

Veikkanpa että kunhan pyöräilykausi taas koittaa, mieheni aivan rakastuu Tapuliin, sieltä kun on lyhyempi matka useampaan ilmansuuntaan kuin Käpylästä. Ei tule meri niin nopeasti vastaan! :-D