Kun lähtee irtiottona perheestä ja arjesta scifi- ja fantasiakirjoittajien harrastusleirille uskollisesti joka vuosi, jättää kaksi vuotta väliin ja palaa sitten uudelleen - löytää itsensä kahdeksatta kertaa leirikesän ikuisesta helteestä pääasiassa samojen vanhojen naamojen keskeltä kuin maagiselta planeetalta jolla aika on pysähtynyt - sitä näköjään huomaa, onko muuttunut ihmisenä.

Ennallaan on se rouva Krishnanen, jonka ylimpiin nautintoihin lukeutuu kirjoittaa toisten aurinkokuntien kulttuureista jalka villin maailmanmusan tahdissa vipattaen ja unohtaa siihen autuuteen itsensä.

Mennyttä on se rouva Krishnanen, joka pursusi kaunokirjallista kunnianhimoa, halusi astua esiin ja liittyä nokkeliin väittelyihin ja osallistua sosiaaliseen ohjelmaan ja pysyä hereillä ollakseen yksi muista. Tämä täti vuosimallia 2014 meni kurinalaisesti aikaisin nukkumaan ja jätti suurimman osan ohjelmasta väliin voidakseen keskittyä kirjoittamiseen.

Mahtavinta oli, että tarinankirjoittamisen palo, ilo ja helppous laskeutuivat jälleen ylleni kuin jokin kielilläpuhumisen lahja.

Kun olin nuorempi, tuo palo aivan hallitsi minua, eikä se aikuisiällä vähentynyt vaan jalostui puuhastelusta tuotteliaisuudeksi. Elin kirjoittaakseni fiktiota. Pakenin siihen elämääni. Hyvää tekstiä syntyikin vaivatta niin paljon kuin suinkin ehdin luoda.

Sitten, alettuani elää kolmisin lasteni kanssa, tuottelias luovuus tyrehtyi. Aivan kuin teleporttiyhteysmatkakorttini toisiin todellisuuksiin olisi umpeutunut. Kertalipuilla, joihin joskus yksin ollessani tartuin, ei päässyt neljää sivua pitemmälle, ja niittenkin eteen oli tehtävä häiritsevän paljon työtä eikä lopputulos siltikään tyydyttänyt. Ei puhettakaan enää itse itseään synnyttävästä tekstistä, jota sormeni vain kanavoivat ruumiini huojuessa autuaana flow-tilan sätkyeenä - tällaista riemua riitti tasan yhteen valmiiseen novelliin asti vuosina 2008-2013.

Mietin pitkään, mikä ihme oli vikana ja syytin yh-elämän kiirettä. Oikea vastaus on selvinnyt minulle kokonaisuudessaan vasta tänä vuonna.

Kuulun niihin fiktion kirjoittajiin, jotka luovat silloin kun alitajunnassa on häiriö, elämässä ongelma, josta kiinni saamiseen eivät sanat riitä. (Kaikki eivät kuulu. En missään tapauksessa väitä, että kaikki maailman kirjailijat ja kynäniekat olisivat enemmän tai vähemmän sisäisesti solmussa ja yrittäisivät paeta noita solmuja kirjoittamiseen.)

On niin hauskaa olla meditoiva kirjoittaja. Häiriön, ongelman tai solmun muoto ei enää entiseen tapaan pysy minulta piilossa, kunnes myöhemmin jo novellin valmistuttua saisin jotain hajua sen luonteesta omaa tekstiäni lukemalla. Leirin ihmiset, meno ja meininki, ja oman intensiivisen perhearkeni toisenlaisuus niihin verrattuna, josta mukana kulkenut vauvamasuni toimi unohtumattomana muistutuksena, alleviivasivat sitä sisäistä ristiriitaani, mistä oikeasti kirjoitan.

Näennäisesti kirjoitan psykologista kasvukertomusta, joka sijoittuu toiselle tähdelle. Oikeasti kirjoitan oman ajan oton, tiedonahminnan ja luovuuden sekä perheen toiveiden täyttämisen, hengellisiä periaatteita kunnioittavan epäitsekkään sosiaalisuuden välisestä taistosta. Se on olemassa sisälläni.

On olemassa, mutta ei riehu verisenä. Tunnen olevani, hemmotteluntäyteisen leirielämän ihanuudesta huolimatta, onnellisin kotonani ja oikein tyytyväinen suunnasta, jonka elämäni on ottanut. Ja siitä voin kiittää Dharmapatia, aviomiestä, joka ei pönkitä egoani kirjoittajana, koska hänen kielitaitonsa ei riittäisi kaunokirjallisten tuotosteni lukemiseen vaikka kaunokirjallisuus ylipäätään häntä kiinnostaisikin. Yhtään vähemmän intensiivissä parisuhteessa uppoaisin helpommin omiin maailmoihini. En urheilisi joka päivä. En eläisi nykyhetkessä, niin kuin nyt elän. Lapsillanikaan ei olisi näin aktiivista elämää.

Intohimostani kirjoittaa fiktiota on tullut ansaittu herkkupala, mutta en enää hankkiudu ähkyyn ja sairaaksi ahmimalla makeaa mahan täydeltä.

Ennen kuin aloin ihan oikeasti meditoida, pidin muuten kirjoittamista jonkinlaisena meditointina. Flow-kirjoittamisella ja meditoimisella onkin paljon yhteistä. Sen sain havaita kun nyt neljän intensiivisen kirjoituspäiväni aikana istuin meditoimaan. Sujahdin tuosta vain lukemattomista mieleni rei'istä takaisin tarinani maailmaan kun vähänkin valppaus herpaantui. Luodessa ovat mielen syövereihin vievät aukot auki ja ammollaan.

Niihin voi kuitenkin eksyä, jos niistä tekee elämänsä tarkoituksen. Eikä niissä seikkaileminen ole sitä meditaatiota, joka eheyttää ja muuttaa ihmisen ja hänen perhe-elämänsä. Sukua sille kyllä, sillä kirjoittamallakin saa joskus solmuja auki - mutta sattumanvaraisemmin. Kuin pelaisi peli,ä jossa joskus voittaa mutta yleensä ei, ja pahimmassa tapauksessa pelatessa saattaa käyttää pelaamiseen ne roposet, jotka kipeästi tarvittaisiin elämiseen.