Kolme vuotta toisella lapsellani on ollut korvis vain toisessa korvassa. Reiän tekeminen (koruliikkeessä korvanrei'ityspyssyllä) sattui sen verran, että kivun pelko on estänyt häntä ottamasta reikää toiseenkin korvanlehteen. Lukemattomat kerrat hän on, varsinkin muita tyttöjä katsellessaan, toivonut olevansa rohkeampi, aina kyyneliin asti. Ja minä olen aina sanonut että sana vain niin mennään hoitamaan homma. Se sana tuli viimein tällä viikolla. Ja oi ihanuutta; rei'itys ei tällä kertaa sattunut kuin nimeksi!

Ikionnellisesti yllättyneenä lapsi on toisenkin korvansa rei'ittämisestä asti hehkunut ylpeydestä, kun voitti itsensä ja ylitti pelkonsa.

Samanlaisia olemme me aikuisetkin. Suurin osa kaikesta tuntemastamme tuskasta on mielessämme. Vatvomme ja voivottelemme ajatuksissamme ikäviä asioita, joita pelkäämme. Ne eivät välttämättä tapahdu koskaan. Silti me ihan vapaaehtoisesti kärsimme niistä maalaillessamme ne mielemme valkokankaalle yhä uudelleen.

Kunnon joogi pitää mielensä valkokankaan kirkkaana tai mantrassa, jos mielelle ei löydy parempaa tekemistä kuin kauhukuvien kelaaminen. Lisäksi hän tarttuu epämieluisiin toimiin heti, jolloin mielelle ei välttämättä jää edes aikaa turhaan keuhkoamiseen.