Kuulun niihin vanhempiin, jotka eivät juuri puhaltele ja voivottele, kun lapsille sattuu haavereita. Halaan, silitän, sanon yhdet voivoit, ja ellei vaiva ole vakavampaa sorttia, niin se siitä. Olen sitä mieltä, että jos ihminen vielä uudemman kerran rupeaa pipiään suremaan, niin pipihän siitä vain suurenee. Huomio paisuttaa kipua kuin ilmapalloa. Tästä esimerkkinä ne lukemattomat kerrat kun joku naurava kakara aloittaa uudelleen pillityksen aina nähdessään oman laastarinsa. Niinpä ilmeeni kiristyy, kun kuulen joittenkin vanhempien sössöttävän vielä illalla ja seuraavana päivänäkin aamuisesta haaverista, jonka lapsi olisi ilman muistutusta jo autuaasti unohtanut, että voi voi kun sattui ja vieläkö se on kipeä... Minusta siinä kasvatetaan lasta vellomaan itsesäälissä ja omissa ikävissä kokemuksissaan.

Aikuisilla tämä laastarinnäkemisitku menee joskus seuraavaan potenssiin. Omasta sairaudesta tai suuresta menetyksestä, mikä se sitten kullakin on, tulee oman identiteetin tärkeä tukipilari, syy ja tekosyy lohdutushankinnoille ja tärkeitten asioitten tekemättä jättämiselle. Jotakin hyödyllistä, mitä ilman ei enää osaisi ollakaan. Jotkut vertaistukipiirit pyörivät tällaisten aikuisten varassa.

Tietysti osa tästäkin pauhaamisesta juontaa siitä, että haluaisin itsekin heittäytyä ja aina välillä huomaan heittäytyneenikin itsesääliin ties mistä ohimenevästä pikkuruisesta pipistä. Mitä en siedä itsessäni siedän vieläkin huonommin muissa. Tällä viikolla olen pludannut hengelliseltä polultani itsesäälin kuoppaan useaan otteeseen siksi, että koska lapset ovat kesälomalla ja koko ajan kanssamme, emme saa Dharmapatin kanssa yhtään olla kahden. Eilenkin nukahdimme ennen lapsia! Milloin ihmeessä normaalit, kahdeksantuntista työpäivää poissa kotoa paiskivat lapsilla siunatut vaimot ja aviomiehet tapaavat ja koskettavat toisiaan? Minä olen yrittäjä ja mieheni kahden maissa koulusta kotiin palaava opiskelija ja niinpä olemme voineet monesti arkisin hempeillä rauhassa ennen kuin lasten on ollut aika palata koulun iltapäiväkerhosta.

Joka tapauksessa, aiheeseen palatakseni, luen oman kivun funtsimisen, sitten kun sen nimi ja lähde on selvillä eikä sen parantamiseksi voi enempää tehdä, turhaksi mielenrauhan esteeksi. Niinpä minä aina pludattuani itsesäälikuoppaan kiskon pian ketarani armotta takaisin polulle, kolautan kiivaasti polveni sen kiviin ja komennan suuni kiittämään Krishnaa siitä että minulla on ihanat lapset ja heillä isäpuoli, joka reagoi yksityisyyden puutteeseen vetäytymällä rukoukseen eikä baariin. Minusta eivät ystävättäretkään saa voivotteluseuraa suruihinsa, vain rakentaviksi tarkoitettuja elämänkohennusehdotuksia.

Samaan aikaan kun meditaatio ja hengellinen itsetutkiskelu aiheuttavat tämmöisiä, ne saavat myös pillittämään aina vain useammin. Tällä viikolla olen parkunut muun muassa kuunnellessani lasteni kanssa äänikirjaa Jali ja suklaatehdas. Ihan vaan siksi että Jali on niin köyhä että hänen perheessään syödään joka päivä samaa tylsää kaaliruokaa ja vain kerran vuodessa, syntymäpäivänään, poika saa suklaalevyn. Perhe on niin umpiköyhä siksi että Jalin äiti on pojan neljän iäkkään vuoteeseen sidotun isovanhemman omaishoitaja ja isä matalapalkka-alalla.

En ole ollut aina tällainen. Lapsena ja nuorena joko tuhahtelin kyynisesti tai tunsin raivokasta kapinahenkeä maailman vääryyksien äärellä. Itkinkin lähinnä suurten tunnekuohujen hetkellä, itsesäälistä. Muitten murheet itkettivät minua vain jos löysin niistä omakohtaista, itseänikin satuttavaa kosketuspintaa. Äitiys ja Bollywood - yhdistelmä, joka kalautti minua yhdellä kertaa, sillä hurahdin Bolly-filmeihin kunnolla imetellessäni ja tilailin äitiyslomarahoilla kasakaupalla DVD-levyjä - paransivat minut kyynisyyden taudista, huomasin, että elämä on paljon hauskempaa ilman. Mutta tämä, että purskahtelen spontaanisti itkuun melkein joka päivä jostakin sellaisesta syystä kuin Jali ja suklaatehdas, on kyllä ihan Easwaranin seuraamisen tulosta.

Joskus leikin itkuherkkyydelläni, tällä kehoni uudella ominaisuudella. Katselen, kuuntelen tai luen oikein tahallani jotain surullista. Biisit toimivat erityisen hyvin. Länsimaisia esimerkkejä mainitakseni: voin kuunnella muutaman kerran Adelen Rolling in the Deepin ja itkeä oikein kunnolla sitä, mitä kaikkea kovaonniselta eksältäni nyt elämästään puuttuu kun hän meni minut menettämään, ja rukoilen hänen puolestaan. (Lisäksi saan nolon itsetyytyväistä tyydytystä siitä että taipuvaisuuteni itsesääliin on jalostunut tällaiseen muotoon!) Tai sitten soitan Lana Del Reyn Video Gamesin ja vuodatan sen tunnelmissa kyyneleitä yhtä aikaa avio-onnesta, sekä siitä, ettei aivan lähellä toista ihmistä sitten kumminkaan kestä tai ehdi koskaan olla sillä tavalla kuin voi levätä Jumalassa. Eikä rakkauttaan voi täysin ilmaista niin kuin Jumalalle.