Erään valinnan me kaikki saamme tehdä monta monituista kertaa päivässä: alammeko tehdä jotain kivaa, mistä on pikaista iloa vain itsellemme (preya), vai teemmekö sen sijaan jotain hyödyllistä, mistä on enemmän iloa muille ja/tai pitemmällä tähtäimellä (shreya). Preya vastaan shreya, kas siinä muinaisintialaiset termit tälle taistelulle. 

Krishna, kujeileva Jumala, on tällä viikolla näyttänyt minulle preyan imun ja siihen hyppäämisen seuraukset. Yksinpelit ovat mielestäni olleet kaltaiselleni kiireiselle yrittäjä-äidille ajanhukkaa, ajan, joka minun pitäisi käyttää shreyaan. Vaan enkös sortunut eräänä iltana vilkuilemaan mieheni olan yli peliä, jota hän on pelannut älypuhelimellaan jo pitemmän aikaa. Sen nimi on Wordament. Kumma kyllä, muistin nimen olevan Wordholics, hyvä että tarkistin ;-)

Pelissä on parisen minuuttia aikaa vedellä kosketusnäytöllä jököttävästä kirjainruudukosta esiin sanoja, kirjainten pitää siis olla toisissaan kiinni oikeassa järjestyksessä, mutta sitä ne voivat olla mistä tahansa ilmansuunnasta, joten sanojen tunnistaminen on haastavaa. Kun löydätte pelin nimen seuraavasta ruudukosta, ymmärrätte, mistä on kyse:

wordament_logo-normal.jpg

Hektistä ja hermostuneeseen valppauteen pakottavaa peliä pelaavat yhtä aikaa sadat ihmiset eri puolilta maailmaa. Aina erän jälkeen ruutuun ilmestyy lista paitsi omista sanalöydöistä pisteineen, myös muitten pelaajien löytämistä sanoista, niin että pelaaja haluaa vajota maan alle kun ei sitä eikä tätäkään sanakätköä tajunnut, saati sitten löytämäänsä sanaa pidentää tyyliin löysin kyllä sanan "push" mutta voi miksi, voi miksi en tajunnut pidentää sitä muotoon "pushed". Mitä pitempiä sanoja, sitä enemmän ropisee pisteitä. Lopulta pelaajat lätkäistään viimeisiksi 20 sekunniksi ennen uuden erän alkua paremmuusjärjestykseen, mikä on siitäkin kiinnostavaa, että maa, jossa kukin listattu pelaaja parhaillaan on, näkyy lippuna. Ja ei kun uudelleen pelaamaan! Kun kerran Vatikaanissakin tätä pelataan!

Annoin pirulle pikkusormen vetelemällä muutaman sanan esiin mieheni pelatessa, hänen apunaan. Sitten rupesimme pelaamaan yhdessä oikein innolla, löysimmehän yhdessä enemmän sanoja kuin omin päin. Tässä vaiheessa hommassa oli vielä mieltä, sillä se sopi kategoriaan "hauska yhteinen tekeminen puolison kanssa". Mutta seuraavana aamuna, kun ei ollut mitään työtä tekemättä, jämähdin sohvalle mieheni älypuhelimen kanssa kahdeksi tunniksi pelaamaan vielä yhden kierroksen. Ja vielä yhden kierroksen. Juuri kun jo vähän alkoi kyllästyttää, koska selväksi tuli toisten löytämiä tuiki tuntemattomia sanoja plärätessäni ettei englanti ole äidinkieleni, tajusin, että tätähän voi pelata muillakin kielillä - myös suomeksi! Silloin se maailman lippukuvasto vastustajien listassa on kyllä aika sinivalkoristipainotteinen ;-)

Hengelliset vaikutukset ovat kaikin puolin kehnot. Ensinnäkin huomasin, että kärsivällisyyteni pelinkeskeytyksiä ja -keskeyttäjiä kohtaan oli häpeällisen huono. Aivan murjotin lapsilleni, kun he puhuivat minulle kesken pelin, ennen kuin tajusin miten lapsellisesti ja typerästi peli oli saanut minut käytöstäni muuttamaan. Toiseksi, jätin tekemättä monta asiaa, jotka muuten olisin saanut aikaan, vain koska päätin vielä vähän pelata. Kolmanneksi älypuhelimen ruudun pitkäaikainen tuijottaminen väsyttää selvästikin silmiäni ja saa pääni jomottamaan ja muutenkin touhu aiheuttaa kokonaisvaltaista väsymystä ja velttoutta. Neljänneksi oivalsin, miten pelit voivat pullistaa egoa, kuinka surullista onkaan se että moni älyllisesti suuntautunut ihminen rakentaa itsetuntonsa täysin merkityksettömien taitojen varaan, vaikkapa sen, että peittoaa kaikki Wordholi... ei kun Wordamentissa. Kuinka paljon aikaa jonkun pelin harjoittelu voikaan ihmiselämästä viedä! Minäkin olin kerran tuon tyyppinen ihminen, kunnes löysin itselleni parempia päämääriä, rakentavamman identiteetin uskonnostani sekä äitiydestä. Kuitenkin vanha vihulainen pääsi puraisemaan minua jälleen kun yhtäkkiä rupesi tuntumaan valtavan merkitykselliseltä, että minä suuri kirjoittaja olen suomenkielisessä versiossa ainakin parempi kuin puolet muista pelaajista. Olen ihan egonpuremilla :-/

Hyviäkin puolia tällä nolostuttavalla kokemuksella on. Pelikrapulani kuvittaa loistavasti sitä, miksi on tärkeää, että elämässä on enemmän shreyaa kuin preyaa. Nyt ymmärrän yhden näkökulman verran paremmin, miksi niin monet ihmiset, joista välitän, eivät saa aikaan niin paljon kuin voisivat saada vaan potevat väsymystä ja velttoutta. En nyt siis väitä että pelit olisivat kaiken pahan alku ja juuri, vaan tähtäimessä on nyt nimenomaan preya, mistä se sitten koostuukaan. Ymmärrän myös, miten tärkeä rooli minulla tässä talossa onkaan, kun aina houkuttelen ja patistan omia lapsiani ja miestäni tekemään kaikkea muuta, yhdessä, ulkona, jos mahdollista. Ja miten oivallinen, hengelliseltä kannalta, päiväohjelmani tällä hetkellä onkaan. En ehdi olla liian itsekäs.

Kunhan nyt vaan onnistun vastustamaan tätä kiusausta. En saa ruveta peluriksi!

Ilta oli kuitenkin herttainen, sillä havaittuaan Wordamentin kielen vaihtuneen puhelimessaan suomeksi mieheni pyysi lapsiani apuun. Hekin jäivät heti koukkuun. Kolmikko oli ylpeä yhteistyösaavutuksistaan, sillä yhdelle lapselle tai maahanmuuttajamiehelle peli on suomeksi liian vaikea. Tuolla tavalla yhdessä pelattuna peli kehittää kaikkien kolmen suomen kielen taitoa ja oikeinkirjoitusta ja koska se on yhteistä tekemistä, se siirtyy preya-kategoriasta shreya-kategoriaan!