Johan tuli punaiset posket ja kirkkaat silmät kaikille eilen :-D Rakensimme eilen etupihalle lumilinnaa, minä ja lapset, koska mies ei jaksanut kuin keskittyä apaattisena lukuisiin läksyihinsä. Sitten niskaani mätkähti lumipallo. Ketään ei näkynyt, mutta tavoitin Dharmapatin piiloon kyykistyneenä erään parkkipaikan auton takaa ;-) Ilta hujahtikin lumisotasilla "tytöt vastaan pojat" (eli kaikki vastaan Dharmapati) ja hangessa kierien.

Tyttäret ovat ääneen pohdiskelleet viime aikoina sitä pientä eroa: miksi pojat aina esittävät koviksia, vaikkeivät he sitten kumminkaan oikeasti ole? Miksi yksittäinen poika leikkii tyttöjen kanssa, mutta alkaa heti uhota ja olla kuin ei tyttöjen seurasta piittaisi jos joku toinen poika näkee?

Miksi väärintekemisestä kiinni jäänyt poika vasta kovisteleekin - ja miksi tämä pätee ihan yhtä lailla aikuisiin miehiin?

Miksi pojat pitävät väkivaltaviihteestä, ja sellaisista leikeistä, joissa voi sattua?

Ja olemmeko me sitten kuitenkaan niin erilaisia - kun läsnä ei ollut poikia, teimme niin kutsuttuja tyttöjen juttuja, mutta nyt kun yksi iso poika elää kanssamme, nautimme hänen seurassaan "poikien leikeistä". Jopa sotaisasta tietokonepelistä!

Viime aikojen sotaleikkeihimme lukeutuu nimittäin myös tietokonepeli vuodelta 1999: Worms Armageddon. Olin tämän pelin ja sen edeltäjän Worms ykkösen suuri fani teininä ja parikymppisenä, mutta kun lopetin, lopetin tyystin, enkä ole kajonnut peliin reiluun 10 vuoteen. (Taakse jäivät silloin samaan syssyyn kaikki muutkin rakkaat tietokonepelit.) Eikä se enää nykyisellä tietokoneellani pyörikään, eikä Dharmapatinkaan koneella; ainoastaan hänen vanha hidas sekundakoneensa suostuu sitä pyörittämään.

wormsarmageddon024-normal.jpg

Tunnistaako joku muu tämän pelin? :-D Minä joka yleisesti ottaen inhoan räiskintäpelejä ja väkivaltaa ylipäätään, huomaan pitäväni edelleenkin juuri tätä peliä riemastuttavan hauskana ja sosiaalisena. Pienten matojen joukkueet yrittävät pyyhkiä vastatiimin pois mitä moninaisimmista maisemista toinen toistaan kekseliäämmin keinoin. Animaatio on veikeän suloista, madot vitsailevat lukemattomilla kielillä ja tyyleillä, ja pieniä humoristisia pelinautintoa lisääviä yksityiskohtia pulpahtelee esiin vähän väliä.

Minusta oli hämmästyttävää, miten hyvin sormeni edelleenkin taisivat vanhasta muistista pelin pelaamisen, eli kertauskurssia ei ole tarvittu. Dharmapati on sen sijaan innostunut harjoittelemaan kovin, ja pelkäänpä hänen piankin alkavan voittaa minut kun tällä hetkellä minä yleensä voitan... Peli on vielä sikäli koko perheen aktiviteetti että lapsista on kiinnostavaa nojailla meihin ja tapittaa kun pelaamme, he itse eivät ole halunneet kokeilla vaikka olemme ehdottaneet.

Kannatti siis ehdottomasti kaivaa pelivanhus esiin korvaavana vastalauseena kaikille niille aivottomille ammuskelutekeleille ja yksitoikkoisen näköisille älypeleille, joita mieheni välllä tykkää takoa!

Kun pelasin tätä peliä nuorena, nimesin madot fantasiamaailmani, tekstieni henkilöitten, roolipelihahmojen mukaan. Mikä vavahduttava todiste siitä, että elän nykyään nykyhetkessä: mikään oma tai toisten fantasiamaailma ei tuntunut niin omalta että olisin helpolla keksinyt madoillemme vuosimallia 2013 nimet.

Päädyin suorittamaan castingin ja antamaan madon roolit Akshaylle, Salmanille, Kareenalle, Srideville, he hee, Bollywoodin starat kerrankin ruohonjuuritasolla!