Mieleni on valkokangas. Se, mitä sillä esitetään minäkin tuntina, on minun päätettävissäni.

Eilen olisin voisin heijastaa sinne kiukuttelua ja ärripurinaa siitä etten muutto- ja työkiireiltäni ehtinyt euroviisufanien aina niin verrattoman mahtaviin pikkujouluihin, tai raaskinut maksaa itseäni sisään Ram-Leelaan, uuden Bollywood-hittileffan Suomen näytökseen. Olisin voinut leimata kodin järjestelyn sekä artikkelin, jota viikonloppuna muuttopuuhien ohella kirjoitin, raadannaksi ja raskaiksi velvollisuuksiksi. Itsesäälin kyynelten yrittäessä kivuta silmäkulmiini olisin voinut ruveta funtsimaan että onpas tyhmää kun puolisoni ei tajua kiinnostua euroviisuista ja ylipäätäänkin ruveta etsimällä etsimään meistä eroavaisuuksia, jolloin jo ruumiinkielenikin olisi saanut hänet tuntemaan olonsa tukalaksi seurassani. Tällainen ohjelmisto olisi suistanut mieleni elokuvateatterin sellaiseen ilmatilaan, että lasten palatessa kotiin isänsä luota olisin ollut väsynyt ja pahantuulinen enkä olisi jaksanut olla heille täysillä läsnä. Ja niin syvälle upottuani olisin luultavasti syyttänyt koko ajan läheisiäni siitä, miltä minusta tuntuu, näkemättä enää ollenkaan, miten kaikki alkoi itse asiassa aivan oma-aloitteisesti valitsemistani negatiivisista ajatuksista ja kuvista mielessäni.

Hengellisessä tiessä, jota seuraan, ehkä kaikkein parasta onkin se, että sitä kulkiessani minulla on koko ajan kädessäni työkalupakki. Siellä on ensinnäkin taskulamppu, jonka avulla näen pimeydessäkin, mistä pahantuulisuudessa on oikeasti kyse, ja että oma tuuleni on hyvin pitkälle minun vallassani. Pakissa on myös monenmoisia vääntimiä ja muttereita, jolla voin pitää huolen siitä ettei väärä kela joudu mieleni projektoriin... Jos joskus tunnekuohuissa menetänkin käsieni vakauden ja jakoavainten hallintakyvyn, voin aina viimeisillä voimillani kolkata mantran vasaralla negatiiviset ajatukset tainnuksiin ennen kuin ne ehtivät vallata valkokankaan! Mantra toimii ihan mekaanisestikin hoettuna.

Niinpä mieheni ja minä uhkumme parisen viikkoa jatkuneen ja yhä jatkuvan muuttokaaoksen tiimellyksissä iloa ja rauhaa. Elämä ei ole täydellistä, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla. Silti siinä on niin paljon mistä riemastua ja kiittää. Emmekä jämähdä nauttimaan lahjoista vaan käännämme katseemme kohti niitten Antajaa. Jai Krishna!

Kontrasti onkin niin sietämätön että silmiä särkee, kun törmäämme negatiivisen ihmistyypin edustajaan. (En kyllä oikeastaan luokittele ihmisiä negatiivisiksi ja positiivisiksi vaan ajattelen, että jokainen voi positiivistua kun todella yrittää.) Tällainen ihminen, kutsuttakoon häntä vaikkapa herra, rouva tai neiti Negatiiviseksi, löytää 10 kaunista asiaakin nähdessään yhden marinanaiheen ja keskittyy siihen. Muuttoamme henkilö Negatiivinen kommentoi yrittämällä etsimällä etsiä huolenaiheita. Olenko varma että lapseni osaavat turvallisesti kulkea kouluun ja takaisin, eivätkö he ole masentuneita elämänmuutoksesta? Kai olen muistanut laatia valituksen portaitteni rapistuneesta pintamateriaalista? Olenko ihan todella onnellinen mieheni kanssa, eihän kukaan voi täysin olla? Mutta eihän negatiivisuus minun seurastani oikeastaan johdu. Negatiivinen ihminen luiskahtaakin pian luettelemaan oman elämänsä ongelmia, joita yhdistävä tekijä tuntuisi olevan sellainen näkemys että ne ovat aina muitten ihmisten sekä Sallimuksen syytä. Päälle herra, rouva tai neiti Negatiivinen listaa vielä päälle juorut kaikkien tuttujen kurjimmista kuulumisista sekä synkistä uutisista, jotka hänen mieltään painavat.

Lääkkeeksi kävelevien kielteisyyskeskusten  minä päätin haastaa ne lukijani, joilla on blogi, positiivisuuskuurille. Meemi! Meemi! Kuuri on semmoinen, että kolmen päivän ajan tulee joka päivä listata kymmenen ilon- tai kiitollisuudenaihetta. Olkoot miten pieniä tahansa :-)

Osallistun itsekin heti seuraavassa kirjoituksessa, kuvilla.