Luinpas hyvän englanninkielisen artikkelin uskosta. Suomen kielestä ei löydy kahta usko-sanaa (artikkeli leikittelee käsitteillä belief ja faith), joten täytyy tulkata idea laveammin.

Jos uskonnon tarkoitus on, että ihmiset vaan uskovat dogmeihin, kirjaimiin ja ainoaan oikeaan totuuteen, jota tulee seurata perinteisellä ja muuttumattomalla tavalla, uskonnosta tulee kuollut museokalu, jonka voi yhtä hyvin panna näytteille vitriiniin.

Toisenlainen usko syntyy epäilyksestä. Siitä, ettei niellä mitään totuutta kokeilematta ja koettelematta. Siitä, ettei julisteta uskoa sanoilla vaan kokeillaan teoilla. Toivotaan pyhän kirjan ja hengellisten opettajien olevan oikeassa, ja kokeillaan heidän elämänohjeitaan omassa käytännön elämässä. Syleillään valitun uskonnon ohella myös omaa epäilystä, tunnistetaan se portiksi Jumalan tahdon syvälliseen ymmärtämiseen eri paikoissa ja tilanteissa, eri aikoina. Vain se, joka uskaltaa epäillä vakiintuneita tulkintoja, voi todella valjastaa uskon oman elämänsä kärryjen eteen.

Rakkaus on sukua tälle. Kuten artikkelin kirjoittanut pappi Jay Bakker asian ilmaisee, rakkauskin epäilee. Rakkaus on epävarma. Rakkaus on riski. Se on jotakin, minkä toimimiseen pitää vaan uskoa ja toivoa ja toimia parhaansa mukaan niin että se toimisi. Rakkaus ei jotakin, mitä voi pitää varmana.

Kas nämähän ovat tämän blogin pääteemoja. Koen löytäneeni uskon, joka toimii, ja siitä elämäntavan, joka toimii, tavan rakastaa, joka toimii. Koetan täällä hahmottaa näille kaavaa, suomen kielellä ja omaelämänkerrallisuuden kautta toivottavasti helpommin avautuvasti 2013, kuin miten asiat on hindulaisuuden kanonisoiduissa ajattomissa teksteissä ilmaistu.

faith-vs-fear-normal.jpg

Bakker myöntää, että passiivinen sokea uskominen on paljon helpompaa kuin aktiivinen epäileminen ja kokeileminen. Se hänen artikkelinsa löytyy täältä:

http://www.huffingtonpost.com/jay-bakker/faith-doubt-and-other-lines-ive-crossed_b_2719657.html?utm_hp_ref=religion