Elämme järjestetyssä avioliitossa. Naimisiin järjestäytyminen onnistui erinomaisesti, sillä järjestimme itse itsemme naimisiin ;-)

Minusta tapa jolla päädyimme yhteen ei tosin varsinaisesti eroa siitä että kaksi luterilaista suomalaista etsii ja löytää toisensa netistä. Nettiaikahan on aiheuttamassa sen, että eurooppalaisetkin yhä enemmän järjestäytyvät kuin ajautuvat pariskunniksi. Vaihtakaa vaan sana avioliitto ihmissuhteeksi. Sillä mitä muuta parinhaku deittisivulla netissä on kuin mahdollisimman järkevän suhteen metsästystä mahdollisimman yhteensopivan ihmisen kanssa? 15 vuodessa ainakin minun tuntemani, omien vanhempieni ikäluokkaa nuoremmat suomalaiset ovat alkaneet pitää tätä paljon parempana tapana löytää elämänkumppani kuin se perinteinen hakuammunta vapaailtoina jonkinasteisessa humalatilassa. Me hyperonnelliset hindurakastavaiset ainakin suosittelemme milloin tahansa ennemmin tätä meidän pariutumistapaamme!

Järjestetty avioliitto on joka tapauksessa sanapari joka jostakin syystä kauhistuttaa eurooppalaisia. Me kalpeanaamat unohdamme niin herkästi, että suurin osa maailman ihmisistä elää eri tavalla kuin me. Että esimerkiksi enemmistö avioituneista telluslaisista elää järjestetyssä avioliitossa jonkun samalla tavalla ajattelevan, parisuhteelta samoja asioita haluavan kanssa.

Intialaiset parinhakunettipalvelut yhdistävät avioliiton järjestämisperinteen nykyteknologian mahdollisuuksiin tavalla, jolle pitää nostaa hattua. Kuka tahansa, jolla vain on pääsy nettiin, voi nyt filtteröidä miljoonien tositarkoituksella kumppania etsivien sinkkujen joukosta eteensä (tai vaikkapa naimaikäisen lapsensa eteen) juuri ne, joilla on eniten yhteistä. Jos tietää mitä haluaa, ei melkeinpä voi epäonnistua.

Minä ja mieheni ainakin tiesimme, mitä etsimme (tai vieläkin paremmin, mitä emme ainakaan etsi). Niin kuin kolmenkympin viisaammalla puolella jo kuuluukin. Meillä kahdella oli sen verran kovia kokeneet kantapäät että kaikki oli kirkasta: uskontomme ja elämäntapamme kanssa ristiriidassa elävän henkilön kanssa emme enää yrittäisi onneamme. Jos avioliitosta tulisi päätepiste sille ainaiselle tuntemukselle että sitä on yksin uskonsa kanssa aika lailla toisenlaisia arvoja julistavassa yhteiskunnassa, avioliitto olisi hyvä juttu, muuten voisimme yhtä hyvin pysyäkin sinkkuinakin.

Mutta ei Se Oikea noilla kriteereillä kadulla syliin kävelisi.

Kumpikin loi siis profiilin järjestetyt avioliitot tietokoneaikaan siirtäneeseen nettipalveluun. Ja vaikken minä ole intialaista sukujuurta, tiesin, etten minä hindumiestä suomalaisesta nettipalvelusta löytäisi. Suosiolla väljemmille vesille, siis! Rohkeasti katsomaan, olisiko vientiä eronneella yksinhuoltajalla, joka ei voi muuttaa pois Suomesta!

shaadi-matrimonial-script.jpg

Heti tilinluontivaiheessa minulta kysyttiin muun muassa, saako kumppanikandidaatti syödä lihaa, juoda tai tupakoida (vastasin ei, ei ja ei), onko hänen ihonvärillään, pituudellaan, painollaan tai palkkapussin koolla väliä (minulle ei, mutta esimerkiksi tuo raha merkitsee useimmille intialaistaustaisille naisille niin paljon ettei hoitsun palkalla elävä mieheni mennyt heidän suodattimistaan läpi - minun onneni!). Minunkin piti kertoa itsestäni mahdollisimman paljon, mutta nimeäni, valokuvaani tai yhteystietojani palvelu ei vaatinut julki. Homma toimii niin että profiilistani kiinnostuneet voivat niitä pyytää ja minä sitten, kunkin sulhaskandidaatin profiilin luettuani, päätän, annanko heille luvan päästä henkilötietoihini käsiksi ja jatkaa jutustelua kanssani. Kaikesta huolimatta sivusto on turvallinen, sillä kumppania etsivän tulee skannata passinsa.

Eipä kulunut viikkoakaan, kun löysin Dharmapatin. Antakaa kun kutsun häntä blogissa tuolla nimellä, sana kun merkitsee hyveellistä, oikein elävää aviomiestä :-) Minä kyllä olin siinä vaiheessa melkoisen hirvistynyt siitä suosiosta, jonka olin kyseisellä sivustolla vastoin odotuksiani saanut, ja niin huolissani noin 40 minua lähestyneen miehen motiiveista ja siitä olinko sittenkään ylipäätään itse valmis yhtään mihinkään, että minulle sopi oikein hyvin "olla vain ystäviä" Dharmapatin kanssa kuten hän ehdotti. No. Me sitten aloimme jutella vain ystävinä. Ummet ja lammet. Niitten muitten kanssa en enää jutellut, Dharmapatin vaan. Vaihdoimme elämäntarinoita ja päivittäisiä kuulumisia, uskouduimme toisillemme, uskaltauduimme webbikamerajuttusille, ja hupsista kas kummaa, olimme pian umpirakastuneet. Ihmeissämme, että voiko ollakin niin ihanasti että tuo toinen on niin samanmielinen.

Kesäkuussa tapasimme ensimmäistä kertaa. Minä pakkasin matkalaukkuni ja lapseni ja lähdin lentokoneella tapaamaan sulhaskokelasta. Homma oli sillä selvä ensisilmäyksellä, aloimme suudella jo matkalla hänen kotiinsa. Loma oli niin lähellä täydellistä kuin tässä maailmassa voi olla.

1324648818_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

:-) Pidimme hauskaa, sekä maallisesti että hengellisissä riennoissa, mutta puhuimme myös vakavia ja hän sanoi suoraan ja minä sanoin suoraan ja huomasimme kumpikin arvostavamme sitä. Heinäkuussa hän tuli vastavierailulle Suomeen. Elokuussa hänen siskonsa hoiti hänen kotimaassaan tarvittavan paperisodan. Niinpä syyskuussa, kun hän tuli taas luoksemme, pystyimme jo marssimaan maistraattiin jättämään avioliiton esteiden tutkintapyynnön kaiken muun mukavan ohella. Lokakuussa matkustin hänen luokseen ilman lapsia ja kävimme muun muassa ostamassa hindulaiset hääpuvut. Marraskuussa hän tuli taas, ja meillä oli maistraattihäät 14.11. ja hinduhäät 19.11.

Aviomieheni ei ihan vielä asu kanssamme. Hän kun ei halua tulla Suomeen peukaloitaan pyöritteleväksi taloudelliseksi taakaksi. Hän haluaa työluvan, mikä kätevästi sisältyykin Suomen kansalaisen aviopuolison oleskelulupaan. Sitä odotellessa tapaamme kerran kuussa kuten tähänkin asti - ja erossa ollessamme liimapareilemme tekstareitten, sähköpostin ja Skypen välityksellä joka päivä poikkeuksetta niin tiuhaan, että vähemmän romanttisia persoonallisuuksia heikottaa katsellakin. Näillä näkymin saamme odottaa näissä asemissa oleskelulupaa kesäkuuhun asti, niin ruuhkautunut on Maahanmuuttovirasto!

Eivät meidän tapaamisemme pelkkää hupia ja lomaa ole olleet. Toisen töissä on oltu mukana puolin ja toisin, ei meillä olisi ollut varaa kerran kuussa kunnolla lomailla. (Minulla on onneksi oma yhden naisen yritys eli vapaalle vaihtaminen on verrattain helppoa, joten tapaamme hänen työnantajansa sanelemin ehdoin.) Vapaapäivinäkin on lasten läsnäolo pitänyt huolen siitä että arki on tullut tutuksi, rajattomaan lepoon ei ole ollut mahdollisuuksia. Lapset ja hän tulevat mainiosti toimeen keskenään, mitä nyt joskus muksut osoittavat mustasukkaisuudesta juontuvaa muutosvastarintaa, koska ovat tottuneet olemaan kolmisin kanssani. Joka uusperheen ongelma. Englantia naperoni puhuvat onneksi sujuvasti, koska kävivät englanninkielisen päiväkodin, jonne he joutuivat alkujaan siksi että heitä suututti kun he eivät ymmärtäneet mitä aikuiset juttelivat monikansallisessa kaveripiirissäni.

1324648605_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Dharmapati ei siis ole eurooppalainen, mutta muutti 10 vuotta sitten Eurooppaan opiskelemaan ja jäi sille tielleen. Hän on kotiutunut eurooppalaiseen suurkaupunkiin, jossa hän työskentelee hoitoalalla, kehitysvammaisten parissa. Hän tekee siis paljon tärkeämpää työtä kuin minä, joka sen kun suollan työkseni lisää tekstiä muutenkin tekstiä pursuilevaan maailmaan.  (Tämä onkin yksi syy miksi päätin palata blogimaailmaan. Kirjoitan joka tapauksessa, vapaa-ajallanikin, rakastan sitä. Enkö siis voisi yrittää kirjoittaa jotakin järkevää, sosiaalisesti!)

Minun mielestäni vain Krishnaa totteleva kiltti, romanttinen ja atleettinen mieheni on yliveto :-)

Seuraavan kerran hurmurini saapuu luokseni huomenna. Jouluaattona. Näin on hindullakin ollut syy odottaa joulua :-D