Itkuherkkyyteni on saavuttanut häiritsevät mittasuhteet. Alkaa itkettää, jos vain kuulen jonkun sanovan epäystävällisen sanan toiselle, kohtelevan toista kärsimättömästi... Itkettää, että syyllistyn dharman loukkaamiseen itsekin... Lasten kanssa itkettää helpoimmin. Kun he aiheuttavat joillakin toimillaan toisille kärsimyksiä, painin suuttumishalujeni kanssa. Haluan selättää raivoni, haluan viimeinkin siitä eroon, mutta mikä on omien päreitten palamisen vaihtoehto?

Toivoton itku?

Kiukustuminen osoittautuukin tavaksi ponkaista irti surusta. Surunaihe on kuin kivi joka tulee kohti, ja suuttumalla sen voi kimmottaa tulosuuntaansa, pois itseä satuttamasta. Mutta koska haluan edetä Jumalani luo, minun on annettava kivien tulla.

Oikeat Jumalan rakastajat pysyvät kivisateessakin tyynin mielin. Minä olen siis surkea aloittelija kun en kestä tuskaani pillittämättä.