Uudessa kodissa on aina yhtä ihanaa herätä.  On tilaa jaloitella ja silmienkin levätä kun tavarat eivät ole muun paikan puutteessa siellä täällä lattioilla eikä joka puolella roiku kuivumassa pyykkiä. Kiitollisena siitä, millaiseen ruutuun minut on elämäni pelissä päästetty, suuntaan suihkuun, ja poimin valmiiksi silittämäni vaatteet portaitten kaiteelta, ja siirryn alakertaan meditoimaan työnurkkaukseeni. Meditoinnin jälkeen on aika keittää teetä ja laittaa muulle perheelle aamupala valmiiksi. Lasten herätyskello alkaa piipittää noin 6.35 ja jos minä en kipua yläkertaan päällepäsmäröimään, ipanat ilmestyvät itsenäisesti sieltä pian pukeutuneina alas aamiaiselle ja tukkaa laittamaan. Siihen mennessä kun työtön mies herää työnhakuun olen jo itse päässyt vauhtiin päivän töiden kanssa ja ehtinyt toistella mukavasti mantraakin.

Iloni tilasta on herkistänyt minulle toisten ihmisten surulle tilan puutteesta. Huomaan, että alakuloiset ja masentuneet ihmiset lähipiirissäni asuvat yleensä liian ahtaasti, mikä hankaloittaa elämää, ja vailla selkeää näkymää muutoksesta, mikä puolestaan tappaa monet unelmat.

Alakuloiset ja masentuneet asuvat myös yleensä yksin, taikka sitten ilkeässä / välinpitämättömässä seurassa, joka ottaa enemmän voimia kuin antaa. Eräs kaveri kertoi tietävänsä, että syö masennuslääkkeitä silkkaan yksinäisyyteen; jos hänellä olisi mies, jonka kanssa jakaa arkensa ja toteuttaa unelmansa perhe-elämästä, hän olisi tyytyväinen elämäänsä.

Eknath Easwaran kuvaa masentuneisuutta tilana, jossa ihminen on oman mielensä vanki, mielen ovet ovat juuttuneet kiinni eikä ihminen kykene enää olemaan avoin ja toimimaan kunnolla ovien ulkopuolella. Tehokkain tapa kammeta ne ovet auki on vaikkapa väkisin hakeutua toisten seuraan tekemään jotain, mistä ne toiset hyötyvät ja ilahtuvat, ja itsekin iloitsee heidän kanssaan. Näin voi myös ehkäistä masennusta, rasvata ikkunankarmeja, tuulettaa päätään.

Yksin asuminen ei tietenkään masenna kaikkia, mutta monille se aiheuttaa masennusta useilla tavoilla. Kun ei joudu ottamaan ketään huomioon ja omaa aikaa on paljon, ihminen herkästi käyttää sen ajan turhienkin himojensa tyydyttämiseen ja loputtomaan vellomiseen omissa ajatuksissaan. Rajattomasti nautiskeltuna kaikki tämä passivoi ihmistä, ja jos hän ei viljele itsekuria, hän voi vajota tamasiin, kolmesta perusmielentilasta tylsämielisimpään. Ihminen kaipaa myös juttukavereita ja seuraa toimiinsa. Asuinkumppanit tuovat elämään paitsi seuraa, myös rytmiä ja rajoja, motivoivat itsekuriin ja antavat tilaisuuksia epäitsekkäille teoille.

Olen ollut huomaavinani, että me naiset olemme haavoittuvaisempia näissä asioissa ja kärsimme yksinelosta todennäköisemmin kuin miehet.

Vaan palataanpa vielä tilaan ja sen puutteeseen. Iso koti ei automaattisesti tarkoita, että tilaa olisi, sillä varsinkin suomalaisilla on taipumusta ostaa ja omistaa aivan liikaa tavaroita.

Tarpeeton tavara imee energiaa. Se edustaa pysähtyneisyyttä, menneisyyteen jämähtämistä, pelkoa ja itsekkyyden syntiäkin; hamstrataan mieluummin vaikka itselle kaikkea turhaa kuin pannaan hyvä kiertoon ja annetaan omasta sille, jolla on vähemmän. Jatkuvasti lisää jo täyteen kotiinsa ostava on vahvasti mielihalujensa pakkotyydytyskoukussa ja/tai etsimässä ulkoa sitä tyydytystä, jonka voi kestävästi löytää vain omasta sydämestään. Hän pelkää tulevaisuutta, mutta ei pelko "tätä voi vielä tarvita" -ajatusten liikaviljelyllä minnekään poistu.

Mutta jähmettäähän se "antaa olla, mitä välii" -mielentilaan, jos liian pieni koti on jo pursuilevan täynnä, vaikka kaikki mitä sieltä löytyy onkin tarpeen ja käytössä.

Yksilö voi toki masentua suurperheessä isossa linnassakin (todennäköisimmin kanssa-asujien odotusten ja omien haaveiden välisten ristiriitojen takia). Isossa mittakaavassa kuitenkin eri yhteisöjen erot masennuksen yleisyydessä korreloivat aika hyvin sen kanssa, onko tavallista asua yksin ja ahtaasti vaiko väljästi suurperheen kanssa.