Koulu alkoi taas. Lapseni menivät jo kolmannelle luokalle, ja minä tajusin, että nyt he ovat yhteiskuntamme mielestä liian isoja iltikseen ja tarpeeksi isoja siihen että jos olisin työsuhteessa toiselle, en enää saisi tehdä lyhyempää päivää viettääkseni enemmän aikaa lasteni kanssa. En enää saisi jäädä pois töistäni lasteni sairastelujen takia, enkä olisi saanut tehdä sitäkään mitä eilen tein: saatoin lapseni kouluun, odotin siellä, että koulupäivä päättyi, ja kuljin heidän kanssaan takaisin halki kaupungin.

Oma ymmärrykseni tuonikäisten lasten tarpeista ei nyt ollenkaan vastaa yhteiskuntani näkemystä. Minua ihan huippaa ja tuskanhiki nousee kun mietin tavallisten vanhempien elämää. Siis heidän, jotka eivät ole yrittäjiä ja jotka eivät siis voi niin halutessan sysätä töitään syrjään, koska taloudellinen tiukkuus tuntuu pienemmältä pahalta kuin se uhkakuva, että lapset ovat liikaa omillaan ja ajatuvat henkisesti kauas vanhemmistaan. Uhkakuva, joka taitaa toteutua joka päivä jokaisessa ohittamassani kerrostalossa, kunnes teini-iässä lapsilla ei enää ole mitään yhteistä vanhempiensa kanssa.

Uhkakuva, joka osaltaan kumpuaa tietysti lapsen omista sosiaalisista toiveista ja tarpeista, jos lapsen kotijoukoista ei löydy samanikäistä seuraa kaikkeen.

Sitä, että sukupolvien arvot ja aktiviteetit ovat samassa perheessä kilometrien päässä toisistaan, kutsutaan kauniisti individualismiksi. Maahanmuuttajaperheiltä ja ulkomaalaisilta olen oppinut, ettei tällainen individualismi ole pakollista. Ei se ole mikään luonnonlaki vaan pikemminkin seuraus yhteisten arvojen puutteesta sekä vähäisestä sukupolvien välisestä yhdessäolosta. Heimotunteen puuttumisesta. Silloin kaikista asioista ei enää puhutakaan kotiväen kanssa, vaan heimoyhteyden etuja koetetaan korvata elämänkokemuksen puolesta yhtä avuttomien ikätoverien vertaistuella ja höpsöillä neuvoilla. Aikuisen ja edellisten sukupolvien testaaman viisauden puutetta änkee pahimmassa tapauksessa paikkaamaan joku hyväksikäyttäjä.

Ääri-itsenäistymisilmiö on ymmärtääkseni myös jatkoa sille, että koulu on kasvattajana kotia tärkeämpi. Minun mielestäni koti on kasvattajana koulua tärkeämpi. Mutta tämän ajatuksen mukainen elämä vie aikaa, jota useimmilla aikuisilla ei meidän yhteiskunnassamme tarpeeksi ole.

Tämä oli silti minulle äitiyteni alussa vain teoria, jota halusin testata. Lasteni koulutaipaleen aikana olen alkanut nähdä rutkasti todisteita ympärilläni. Jo ekaluokkalaisen lapsen normaalista käytöksestä voi päätellä, kuinka paljon ja kuinka syvällisesti keskustellen hän viettää aikaa kotiväkensä kanssa. Sillä varsinkin on ihan mahdottomasti vaikutusta, onko eri-ikäisten ihmisten tapaaminen pari kertaa vuodessa toistuva ja muodollinen tapahtuma, vaiko jokaviikkoista ja kaikkia osapuolia aidosti viihdyttävää toimintaa.

Individualismin ihanteessakin on tietysti paljon hyvää, jota meidän kriitikoiden ei tule heittää pois pesuveden mukana. Niin kuin vaikkapa se, että lapsi nähdään yhtä arvokkaana yksilönä kuin aikuisetkin, jonakuna, jonka mielipiteitä tulee myös kuunnella - näin silloinkin, jos hän poikkeaa massasta.

Teoriaa tukien ipanani, siitäkin huolimatta että he tykkäävät välillä kirmata ulkona samanikäisten kavereittensa kanssa, haluavat kaikista mieluiten puuhastella mitä tahansa minun ja Dharmapatin kanssa. (Tai sitten meidän ja kaikenkarvaisten kavereittemme kanssa, olipa kavereilla lapsia tai ei.) Ja niin me teemmekin joka ikinen päivä. Mikä on välillä aika rasittavaakin. On hetkiä, joina ymmärrän miten valtavan houkuttelevaa olisi panna tälle piste länsimaalais-individualistiseen ihmiskuvaan vedoten ja vetäytyä pysyvästi omiin oloihin niin, että jokainen-tekee-omia-juttujaan olisi meidänkin kotonamme sääntö eikä poikkeus, joka se on nyt.

Eilen illalla kävimme uimassa. Ilma oli jo syksyinen, maauimalan altaisiin mahtui siis mainiosti ja saunominen piti vilun loitolla. Dharmapatin pyörästä posahti takarengas menomatkalla, joten hän talutti sen korjaamoon ja me muut uimme ilman häntä.

Aamulla täällä kiukuteltiin että piti herätä kouluun, eikä ymmärretty minuutteja, ajan kulua taikka sitä miksi ei muka voinut alkaa tehdä yhtä sun toista kivaa ennen kouluun lähtöä.

Ovat nuo sittenkin kuitenkin vielä niin pieniä, niin pieniä. Aivan liian pieniä uskottavaksi koulun, kaveripiirin ja ympäröivän valtakulttuurin kasvatettaviksi.