Dharmapati haikailee joskus vanhoja aikoja. Hänen elinaikanaan hänen synnyinmaansa on kokenut hirmuisen murroksen, joka Suomessa toteutui jo aikaisemmin: ihmiset ovat siirtyneet yksinkertaisesta, melko omavaraisesta elämäntavasta, jossa yksi mies pystyi elättämään hanttihommillakin vaimon, kutakuinkin kymmenen lasta sekä iäkkäät vanhempansa, kulutustalouteen, jossa kaikki paiskivat töitä voidakseen kuluttaa ja nauttia mahdollisimman paljon. Dharmapati ikävöi niitä aikoja kun kotitalon piha Mauritiuksella vilisi kotieläimiä ja maidon antoi oma lehmä, ja ihmisillä oli aikaa toisilleen.

Lastenikin mielestä olisi kivaa elää ennen vanhaan. Eläinten keskellä, kukin omalla pikku maatilallaan omat ruoat pitkälle itse kasvattaen, he toivoivat aamiaispöydässä, ja sopivasti radiosta tuli koulumatkalla Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja, ne tahtoisin niin elää uudelleen...

Minä en haikaile pätkääkään nuoruuteen: oma elämäni on parhaimmillaan juuri nyt. Yleisemmälläkin tasolla torpedoin kuivasti moiset romanttiset hömpötykset toteamalla, että ollaan kiitollisia vaan siitä että elämme nykyaikana. Muuten Shanti olisi jo kuollut diabetekseen. Ja ehkäpä onkin niin että ajatus siitä ettei entisaikojen lapsilla ollut astmaa ja allergioita onkin myytti - ehkäpä olikin ja korkea lapsikuolleisuus liittyi myös siihen!



Shanti sairaalassa astman johdosta yöllä joitakin viikkoja sitten.



Shanti sairaalassa Mauritiuksella munuaistulehduksen johdosta.

Ei munuaistulehdus vielä mitään, se hoidettiin hienosti, mutta jouduin ilmiriitaan sairaalan ylilääkärin kanssa koska halusin - ja Shantin suomalainen diabeteslääkäri oli samaa mieltä - hoitaa häntä omilla lääkkeillämme Helsingin Lastenklinikan puhelinneuvojen mukaan. Meidät oltiin siksi jo heittämässä sairaalasta ulos, egokysymys ylilääkärille, mutta Dharmapati puhui hänet ympäri ja saimme jäädä kunnes tiputuksena annettu munuaistulehduslääkekuuri loppui.

Kävi sääli Mauritiuksen diabeetikkolapsia. Heitä on tosi vähän, tuo mainittu ylilääkärikin oli pitkän uransa aikana hoitanut vain kymmentä. Heidän hoitonsa lähtee aivan eri näkemyksestä kuin suomalaisten pikku diabeetikoiden. Meillähän ideana on että lapsen pitää saada elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Siellä taas lapsidiabeetikkoa suojellaan ja pidetään kotona, ettei hän vaan saisi mitään tulehdusta esim. julkisista vessoista. Makeiset ja jopa riisi on potilaalta kielletty. Tapasimme sairaalassa paikallisen langanlaihan esimurrosikäisen diabeetikkotytön, joka inhosi syömistä. Eipä ihme. Hän oli sairaalassa korkean verensokerin takia; kieltämättä noin tiukalla ruokavaliolla ja rajoitetulla elämällä on tavatonta jos verensokeri pomppaa joskus korkealle.

Mauritiuksen ylilääkärin mielestä suomalainen diabeteshoito on holtitonta ja aiheuttaa lapsille hengenvaaran, koska lasten elämää ei säädellä ja rajoiteta kuten Mauritiuksella. Häntä ei kiinnostanut kuulla, että oikeasti Suomen diabeetikot voivat oikein hyvin, ovat jopa huippu-urheilijoita, ja että eiköhän siellä missä diabeetikoita on eniten maailmassa myöskin osata heitä hoitaa. Ylilääkäri halusi aloittaa ihan nollasta oikean insuliiniannostelun määrittämisen ja siinä vaiheessa kun hän määräsi summamutikassa järkyttävät yliannostukset kieltäydyin yhteistyöstä lopullisesti. Olisihan Shanti toki hengissä pysynyt herätetään-kerran-tunnissa-vuorokauden-ympäri -meiningin jatkamisella, olisi olisi, mutta minussa heräsi sisäinen naarasleijona ja äitikarhu karjaisemaan että miksi ihmeessä kun tiedämme jo tismalleen millä annostuksella verensokeri pysyy oikeana kunhan munuaistulehduksen aiheuttamat häiriöt ovat poissa!

Mainittakoon, että Lastenklinikan mukaan diabeteksellä ja munuaistulehduksella ei ole yhteyttä. Shantilla oli vaan huono tuuri. Lastenklinikalla makaa kuulemma jatkuvasti lapsia, joihin on iskenyt munuaistulehdus, eikä heidän joukossaan ole tilastollisesti enemmän diabeetikkoja kuin muita. Toisin olisi jos diabetestä hoidettaisiin huonosti, mutta meidän Shantin hoitotasapaino on hyvä, aina tulee säännöllisissä tarkastuksissa kehuja. 



Sairaalassa olemisessa oli hyväkin puolensa. Ensinnäkin tutustuimme näihin ihaniin ihmisiin, joiden kanssa olemme sittemmin pitäneet yhteyttä.







Noin söpöt vauvat pitäisi kieltää, tulee sietämätön vauvakuume!

Tämä vauveli, jonka nimi suomentuu Jumalasuojelee, oli kahden kuukauden iässä vain menettänyt ennestäänkin vähäistä syntymäpainoaan. Löysivät sisäelinvian, joka korjautuisi kahdella leikkauksella - joskin vauvan paino pitäisi saada nousemaan sitä ennen. Siinäpä yhtälö! Ongelman korjaaminen vaatisi leikkauksia, joihin päästäkseen vauvan pitäisi päästä ongelmastaan eli alipainoisuudesta eroon. Sairaala kuitenkin onnistui tässä ihmeessä, Jumalasuojelee lihoi silmissä. Päivänä jona me pääsimme sairaalasta pois, ihanasti vankistunut pienokainen siirtyi äiteineen toiseen sairaalaan operoitavaksi.
 
Ei ihme, että ystävystyin vauvan Äidin kanssa, koska meillä oli niin paljon yhteistä. Vauva oli nimittäin mauritiuslaisen uusperheen hedelmä! Hänen äitinsä oli hindu, ja leski. Ensimmäinen mies oli menehtynyt alle 40-vuotiaana diabetekseen. Minua vain pari vuotta vanhempi nainen jäi yksin kolmen lapsen kanssa. Se olikin haastavaa. Nainen ei voinut kuin paiskia ahkerasti töitä linja-auton rahastajana.
 
Vaan kuinkas kävikään. Samassa bussissa työskenteli tietenkin myös bussikuski. Jollain niistä lukuisista työajeluista lempi leimahti. Vaan uskaltaisiko kolmen lapsen  leskiäiti toimia sen mukaisesti? Linjuriauton kuljettaja oli nimittäin muslimi. Mauritiuksella eri ihmisryhmät elävät kyllä rauhanomaisesti keskenään, mutta seka-avioliitot ovat harvinaisia.. Eri ryhmillä voi muun muassa olla eri kotikielet, keittiöt ja uskonnolliset tavat. Nainen kuitenkin uskalsi. Hän meni uudestaan naimisiin. Hän muutti kolmen lapsensa kanssa bussikuskin kotiin, jossa oli jo valmiina kaksi lasta. Kaikki viisi kutsuvat nyt häntä äidiksi ja lapsista neljä bussikuskia isäksi - vanhin tytär haluaa kuitenkin kutsua isäpuoltaan kamuksi.
 
Ja sitten konkkaronkka sai vielä tämän pikkuveljen. Äitiysloma kestää Mauritiuksella vaivaiset kolme kuukautta, eikä Jumalasuojelee-vauvan äidille ole näin ison lapsijoukon kanssa varaa jäädä kotirouvaksi. Vanhin tytär, kamuttelija, tarjoutui kuitenkin pitämään välivuoden ja hoitamaan vauvaa kotona. Näin kauniisti sukupolvet auttavat toisiaan Mauritiuksella.
 
Ja minkä minä omalta onneltani sairaalan lyhyitten vierastuntien aikana ehdin, ihastelin liikuttuneena sitä keskinäistä rakkautta joka Jumalasuojelee-pojan vanhemmista huokui, kun he istuivat poikansa sairaalavuoteella tai sen edessä :-) 

Sittemmin olemme olleet kirjeen- ja tekstarinvaihdossa ja kyllä ystävättäreni on sittenkin onnistunut jäämään kotiin vauvan kanssa, sen verran vaativaa tämän hoito on. Leikkausrulianssi jatkuu vaan, mutta kaikki on toistaiseksi mennyt hyvin ja pienokaisen kunto parantunut. Ja vaivat ovat onneksi vain fyysisiä, henkisesti lapsi on kehittynyt aivan kuten muutkin ikäisensä vauvat.


Vietimme mauritiuslaisessa sairaalassa viikon.
 
Mauritiuslaisen sairaalan lastenosasto on sellainen, missä kahdeksan potilasta äiteineen toipuu samassa salissa. Saleja on useita. Yksi niistä on tartuntatautisali ja siinä on lasiseinät. En usko että kaikilla sen asukkailla oli sama tartuntatauti, joten en voi kuin olla iloinen ettemme joutuneet sinne.
 
Sairaala hoitaa potilaita täysin ilmaiseksi ja osaa asiansa, mutta välineet ovat osittain vanhanaikaiset, ja hoitokulttuuri jotain ihan muuta kuin täällä. Mauritiuksella ylilääkäri on pieni jumala, jonka perässä alemmat lääkärit kumarrellen kulkevat muistiinpanovihkoineen. Sairaanhoitajia on valtavasti, ja he tottelevat mukisematta lääkäreitä kaikessa. Potilaan tehtävä on totella mukisematta hoitajia - kyselemättä. Minä sain nopeasti ikävän maineen kun koko ajan kyselin että mitäs nyt tapahtuu, mikäs lääke tuo on jne. Vieläpä englanniksi, jota kaikki hoitsut eivät kunnolla osanneet. Minulla oli siksi kovin turvaton olo koko ajan.
 
Sairaalan puitteet olivat ei-niin-rikkaat: jokaisen piti tuoda omat saippuat, käsidesit ja pyyhkeet, jos hygienia kiinnosti. Suihkusta en saanut vimmaisella virittämiselläkään ulos kuin liian kylmää tai liian kuumaa vettä. Vessat pestiin moitteettoman kiiltäviksi lattiasta kattoon kahdesti päivässä, mutta silti ne likaantuivat hetkessä niin että ällötti, osin siksi etteivät vessat vetäneet kuin pitkän ajan päästä edellisestä vedosta, jolloin jätökset oli usein pakko jättää niihin lillumaan. Virikkeitä ei ollut jos mukaan ei lasketa telkkaria käytävällä, mutta sen käytöstä päättivät hoitajat, jotka pienimmästäkin syystä sulkivat sen. Syyksi riitti esim. se ettei joku masentuneenoloinen äiti halunnut rauhoitella itkevää lastaan vaan tuijotti mieluummin telkkaria. Tai se että hoitajien mielestä joku lempisarjaansa seurannut äiti tarvitsi enemmän unta kuin viihdykettä.

Unen saamista hankaloitti tosin se ettei potilaitten äideille ollut varattu vuoteita, vaan kukin nukkui miten kuten kykeni lapsensa kanssa sairasvuoteessa tai selkänojallisessa tuolissa sen vierellä. Minä sain ihan hyvin unta (mitä nyt sikäläisen vanhanaikaisen diabeteshoidon johdosta meidät herätettiin useana yönä tunnin välein mittaamaan verensokeria ja ihan syystä koska insuliinitiputus oli niin tehokas) koska pienikokoisen seitsenvuotiaan kanssa mahtui ihan mukavasti normaalikokoiseen sänkyyn, mutta ne kärsivät, joilla oli isompi lapsi tai vauva pinnasängyssä (kuten Jumalanoman Äiti-parka).

Vierailijoita sairaalaan päästettiin vain vierailupuolitoistatuntisina joista ensimmäinen alkoi jo ennen seitsemää aamulla. Naispuoliset lähetit saattoivat tuoda muinakin kellonaikoina potilaille tarvikkeita, mutta miehet - eivät edes isät ja isäpuolet - pidettiin vartijoiden voimalla poissa. Sääliksi kävi yksin vuoteessaan itkevää kuusivuotiasta poikaa jonka vanhemmat olivat eronneet ja joka asui isänsä kanssa!
 
Mutta Shanti saatiin siis kuntoon, ja sehän on tärkeintä. Diagnoosiksi saimme siis munuaistulehduksen, ja koska sinulla tyttöpoloiseni on myös diabetes, vaivat pahensivat toisiaan: tulehdus pompautti verensokerilukemat korkealle, mikä taas rasitti munuaista entisestään.
 
Minulle ja Shantille sairaala oli äärimmäisen avartava kokemus. Puhuimme paljon, että sen jälkeen ei kyllä tee mieli valittaa mistään vaan kiittää Herraa siitä että olemme suomalaisia ja kaikki yllämainitut ikävät asiat ovat Suomessa kunnossa.
 
Tämä Äiti myös oppi ettei peseytyminen kylmässä vedessä olekaan itse asiassa kamalaa. Kun aloittaa tukasta, loppuruumis tottuu äkkiä ja kylmäpesu onkin virkistävä ja miellyttävä kokemus! Ehkä meillä on Suomessa liiankin mukavaa.