Lastenikin mielestä olisi kivaa elää ennen vanhaan. Eläinten keskellä, kukin omalla pikku maatilallaan omat ruoat pitkälle itse kasvattaen, he toivoivat aamiaispöydässä, ja sopivasti radiosta tuli koulumatkalla Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja, ne tahtoisin niin elää uudelleen...
Minä en haikaile pätkääkään nuoruuteen: oma elämäni on parhaimmillaan juuri nyt. Yleisemmälläkin tasolla torpedoin kuivasti moiset romanttiset hömpötykset toteamalla, että ollaan kiitollisia vaan siitä että elämme nykyaikana. Muuten Shanti olisi jo kuollut diabetekseen. Ja ehkäpä onkin niin että ajatus siitä ettei entisaikojen lapsilla ollut astmaa ja allergioita onkin myytti - ehkäpä olikin ja korkea lapsikuolleisuus liittyi myös siihen!
Shanti sairaalassa astman johdosta yöllä joitakin viikkoja sitten.
Shanti sairaalassa Mauritiuksella munuaistulehduksen johdosta.
Ei munuaistulehdus vielä mitään, se hoidettiin hienosti, mutta jouduin ilmiriitaan sairaalan ylilääkärin kanssa koska halusin - ja Shantin suomalainen diabeteslääkäri oli samaa mieltä - hoitaa häntä omilla lääkkeillämme Helsingin Lastenklinikan puhelinneuvojen mukaan. Meidät oltiin siksi jo heittämässä sairaalasta ulos, egokysymys ylilääkärille, mutta Dharmapati puhui hänet ympäri ja saimme jäädä kunnes tiputuksena annettu munuaistulehduslääkekuuri loppui.
Kävi sääli Mauritiuksen diabeetikkolapsia. Heitä on tosi vähän, tuo mainittu ylilääkärikin oli pitkän uransa aikana hoitanut vain kymmentä. Heidän hoitonsa lähtee aivan eri näkemyksestä kuin suomalaisten pikku diabeetikoiden. Meillähän ideana on että lapsen pitää saada elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Siellä taas lapsidiabeetikkoa suojellaan ja pidetään kotona, ettei hän vaan saisi mitään tulehdusta esim. julkisista vessoista. Makeiset ja jopa riisi on potilaalta kielletty. Tapasimme sairaalassa paikallisen langanlaihan esimurrosikäisen diabeetikkotytön, joka inhosi syömistä. Eipä ihme. Hän oli sairaalassa korkean verensokerin takia; kieltämättä noin tiukalla ruokavaliolla ja rajoitetulla elämällä on tavatonta jos verensokeri pomppaa joskus korkealle.
Mauritiuksen ylilääkärin mielestä suomalainen diabeteshoito on holtitonta ja aiheuttaa lapsille hengenvaaran, koska lasten elämää ei säädellä ja rajoiteta kuten Mauritiuksella. Häntä ei kiinnostanut kuulla, että oikeasti Suomen diabeetikot voivat oikein hyvin, ovat jopa huippu-urheilijoita, ja että eiköhän siellä missä diabeetikoita on eniten maailmassa myöskin osata heitä hoitaa. Ylilääkäri halusi aloittaa ihan nollasta oikean insuliiniannostelun määrittämisen ja siinä vaiheessa kun hän määräsi summamutikassa järkyttävät yliannostukset kieltäydyin yhteistyöstä lopullisesti. Olisihan Shanti toki hengissä pysynyt herätetään-kerran-tunnissa-vuorokauden-ympäri -meiningin jatkamisella, olisi olisi, mutta minussa heräsi sisäinen naarasleijona ja äitikarhu karjaisemaan että miksi ihmeessä kun tiedämme jo tismalleen millä annostuksella verensokeri pysyy oikeana kunhan munuaistulehduksen aiheuttamat häiriöt ovat poissa!
Mainittakoon, että Lastenklinikan mukaan diabeteksellä ja munuaistulehduksella ei ole yhteyttä. Shantilla oli vaan huono tuuri. Lastenklinikalla makaa kuulemma jatkuvasti lapsia, joihin on iskenyt munuaistulehdus, eikä heidän joukossaan ole tilastollisesti enemmän diabeetikkoja kuin muita. Toisin olisi jos diabetestä hoidettaisiin huonosti, mutta meidän Shantin hoitotasapaino on hyvä, aina tulee säännöllisissä tarkastuksissa kehuja.
Sairaalassa olemisessa oli hyväkin puolensa. Ensinnäkin tutustuimme näihin ihaniin ihmisiin, joiden kanssa olemme sittemmin pitäneet yhteyttä.
Tämä vauveli, jonka nimi suomentuu Jumalasuojelee, oli kahden kuukauden iässä vain menettänyt ennestäänkin vähäistä syntymäpainoaan. Löysivät sisäelinvian, joka korjautuisi kahdella leikkauksella - joskin vauvan paino pitäisi saada nousemaan sitä ennen. Siinäpä yhtälö! Ongelman korjaaminen vaatisi leikkauksia, joihin päästäkseen vauvan pitäisi päästä ongelmastaan eli alipainoisuudesta eroon. Sairaala kuitenkin onnistui tässä ihmeessä, Jumalasuojelee lihoi silmissä. Päivänä jona me pääsimme sairaalasta pois, ihanasti vankistunut pienokainen siirtyi äiteineen toiseen sairaalaan operoitavaksi.
Sittemmin olemme olleet kirjeen- ja tekstarinvaihdossa ja kyllä ystävättäreni on sittenkin onnistunut jäämään kotiin vauvan kanssa, sen verran vaativaa tämän hoito on. Leikkausrulianssi jatkuu vaan, mutta kaikki on toistaiseksi mennyt hyvin ja pienokaisen kunto parantunut. Ja vaivat ovat onneksi vain fyysisiä, henkisesti lapsi on kehittynyt aivan kuten muutkin ikäisensä vauvat.
Unen saamista hankaloitti tosin se ettei potilaitten äideille ollut varattu vuoteita, vaan kukin nukkui miten kuten kykeni lapsensa kanssa sairasvuoteessa tai selkänojallisessa tuolissa sen vierellä. Minä sain ihan hyvin unta (mitä nyt sikäläisen vanhanaikaisen diabeteshoidon johdosta meidät herätettiin useana yönä tunnin välein mittaamaan verensokeria ja ihan syystä koska insuliinitiputus oli niin tehokas) koska pienikokoisen seitsenvuotiaan kanssa mahtui ihan mukavasti normaalikokoiseen sänkyyn, mutta ne kärsivät, joilla oli isompi lapsi tai vauva pinnasängyssä (kuten Jumalanoman Äiti-parka).
Vierailijoita sairaalaan päästettiin vain vierailupuolitoistatuntisina joista ensimmäinen alkoi jo ennen seitsemää aamulla. Naispuoliset lähetit saattoivat tuoda muinakin kellonaikoina potilaille tarvikkeita, mutta miehet - eivät edes isät ja isäpuolet - pidettiin vartijoiden voimalla poissa. Sääliksi kävi yksin vuoteessaan itkevää kuusivuotiasta poikaa jonka vanhemmat olivat eronneet ja joka asui isänsä kanssa!
Kommentit