Yliopisto on minun maailmani ;-) Se tuli selväksi kun eilen osallistuin ex tempore temppelijengin tilaamalle yliopistoluennolle, jonka aiheena olivat pelastumisen ehdot jainalaisuudessa ja buddhalaisuudessa :-) (kyseessä oli osa maailmanuskontokurssia). Vaikka olin luennon alkaessa uninen ja mieli teki ottaa nokoset, havahduin ensimmäisten minuuttien aikana aivan superkiinnostuneeseen tilaan ja tein enemmän jatkokysymyksiä kuin kukaan muu, ja luennoitsija selvästikin piti kysymyksistäni, koska ne kirvoittivat hänestä viiden minuutin vastauksia. Luennolla opetettu oli minulle suurimmaksi osaksi tuttua asiaa enkä siksi voinut vastustaa kiusausta kysellä syvempiä. Olikin minun syyni että luento venyi yli virallisen päättymisaikansa.

Dharmapati lähinnä taisteli luennon ajan unta vastaan, mitä nyt välillä aikansa kuluksi kiusasi minua. Tahtoisin syyttää sitä että oli varmaan vaikea pysyä suomenkielisen luennon perässä kun käsiteltävät aiheet olivat niin vaikeita, noin sanavaraston kannalta, mutta eiköhän perimmäinen syy löydy taas kasteista. Dharmis on kshatriya, hänelle tieto ei ole itseisarvo vaan sillä on välinearvo. Oppitunnit toisten uskontojen historiasta ovat hänelle ajanhukkaa; oman uskontomme hän kyllä tuntee paremmin kuin kenties melkein kukaan seurakunnassamme ja opiskelee, jos ehtii, tunteja lisää joka päivä! Sillä oman uskonnon koukeroista on hänen kokemuksensa mukaan hänelle vain hyötyä, sitä pitkin pääsee eteenpäin.

Asia on kuitenkin sillä tavalla, että minä en ole opiskellut missään yliopistossa päivääkään. Minulla ei ole ylioppilaslakkia kummoisempaa koulutusta.

En päässyt yliopistoon aikoinani lukion jälkeen omaa laiskuuttani (luin peruskoulun ja lukion opinnoista helposti selvinneenä ja siksi ylimielisenä nuorena pääsykoemateriaalit vain kerran), ja sitten vaan ajauduin työelämään ja sille tielle jäin. Se ei kuitenkaan ole harmittanut minua. En koe menettäneeni sinällään mitään, sillä minulle on päivittäistä elämää opiskella huvin vuoksi vapaa-ajalla kaikkea sitä mitä olisin yliopistossakin voinut opiskella, ja pääasiassa yliopistossa opiskelleitten ystävieni kanssa voin kaikesta siitä keskustella. Aina välillä onnistun lisäksi myymään jollekin työnantajalleni idean, jonka varjolla pääsen haastattelemaan yliopistotutkijaa ja saan näin tuoretta lisätietoa jostakin minua kiinnostavasta aiheesta.

Viimeiset vuodet olen ollut suorastaan helpottuneen kiitollinen siitä, etten päässyt yliopistoon. Olen saanut seurata, miten vähän tutkinnoista on useimmille hyötyä, millaiseen ahdinkoon ihmiset voivat ajautua opiskeltuaan sitä mikä heitä kiinnostaa. Oman alan töitä ei löydy, pitkät opinnot siirtävät perheenperustamista, rahaa ei ole ikinä tai jos onkin hanttihommien ansiosta, sitten opinnot eivät meinaa valmistua koskaan.

Kaikkein kiitollisin olen kuitenkin siitä, että Jumala ei päästänyt minua piehtaroimaan siinä, mistä eniten nautin ja mikä siksi lienee pahin uhka hengellisellä tielläni. Puhun loputtomasta tiedonjanostani! Yliopistolla humanistisessa tiedekunnassa olisin taatusti sen seitsemän hyödyttömän kielten opintoryhmässä, ja sadalla eri mantereitten historiaa käsittelevällä kurssilla, antropologisista opinnoista puhumattakaan. Kaikki aikani menisi siihen että repisin itseäni joka suuntaan imeäkseni itseeni jokaisen tarjolla olevan tiedonpisaran kaikesta mikä minua kiinnostaa.

Jos olisin päässyt yliopistoon, en luultavasti olisi saanut kaksosiani 2004, vaan olisin varmaan päätynyt ennen pitkää Intiaan tekemään jotain kenttätutkimusta, nainut jonkun paikallisen miehen ja angstaisin nyt siellä sikäläisen koulujärjestelmän kilpailuhenkisyyttä ja epäreiluutta.

Kiitä, sieluni, Herraa, että olenkin tässä nyt :-)