Intialaiseen perheeseen syntyi pikkusisko. Heti kun pikkuinen oppi puhumaan, hän alkoi puhua pälättää aivan vieraista ihmisistä. Suuttuessaan perheenjäsenilleen hän uhkaili palaavansa "oikeaan kotiinsa" ja sanoi, että jos ette kohtele minua hyvin, isoveljeni näyttää teille taivaan merkit. Isoveljellä hän ei kuitenkaan viitannut oikeaan isoveljeensä vaan aivan tuntemattomaan tyyppiin.

Tällaista tapahtuu silloin tällöin kaikkialla maailmassa, Suomessakin. Pikkuisten puheet kuitataan meillä huvittuneella äänensävyllä vilkkaana mielikuvituksena.

Mutta koska tuo edellä mainittu lapsi oli intialainen hindu, hänen vanhempansa ja muutkin läheisensä ottivat puheet vakavasti. Eräänä päivänä muuan tuttu lääkäri sattui kuulemaan niistä, ja hätkähti: erääseen hänen asiakasperheistään kuului juuri sennimisiä henkilöitä, joista pikkutyttö pälpätti. Lisäksi perheestä oli aiemmin kuollut teini-ikäinen tytär, eikä lääkärille ollut koskaan selvinnyt, miksi.

Seuraavana päivänä pienen tytön perhe matkusti autolla lääkärin antamaan osoitteeseen. Matkalla he kiusasivat pikkusiskoa osoitellen lähes jokaista matkan varrella jököttävää taloa ja kysyen, tuoko on sinun oikea kotisi. Ärtyneenä pieni mimmi vastaili että ei, tuo ei ole hänen kotinsa eikä tuokaan. Mutta kun päästiin annettuuun osoitteeseen, jossa ei näyttänyt olevan asuintaloja, toimistotilaa vaan, pieni tyttö ilmoitti heti että täällä hän asuu. Hänet päästettiin ulos autosta, ja hän marssi päättäväisesti outoja oikopolkuja pitkin toimistojen välistä niiden takana piileskelevään asuintaloon. Siellä hän puhui talonväelle kuin sukulaisilleen.

Talon isäntä oli tyrmistyneen liikuttunut. Hän pyysi kahdenkeskistä hetkeä pikkutytön kanssa voidakseen esittää sellaisia lisäkysymyksiä, joihin vain hänen kuollut teinityttärensä olisi osannut vastata. Kahdenkeskinen hetki suotiin heille, ja sen päätteeksi mies itki vuolaasti ja sanoi olevansa tytölle paljon velkaa. Nyyhkien hän tunki tälle setelin toisensa jälkeen.

Paluumatkalla tytön uusi perhe kysyi tältä, mitä mies oli kysynyt. "Noo, hän kysyi että muistanko minä kaivon. Sanoin että totta kai minä muistan kaivon kun hän kerran minut sinne työnsi!"

Järkyttynyt perhe kääntyi ympäri ja syöksyi takaisin pikkutytön paikantamaan taloon kysymään sen isännältä, pitikö tytön kertoma paikkansa. Mies hermostui ja vakuutti ettei ollut kysynyt muuta kuin ihan arkisia kysymykiä vaatteista. Pienen tytön nykyinen isä huomautti, että riippumatta siitä mitä hän heille kertoisi, mikään oikeusistuin ei varmastikaan häntä ikinä tuomitsisi tällaisen sielunvaellusstoorin perusteella ja että hän voisi keventää heille vapaasti sydäntään, mutta mies meni lukkoon eikä perhe voinut kuin lähteä vailla vastauksia.

Mutta sen päivän jälkeen pikkutyttö lakkasi puhua pälpättämästä edellisen elämänsä perheestä ja hyväksyi uuden perheensä omakseen.

 

Vallitsevan uskontoilmapiirin vaikutus siihen, miten ihmiset tulkitsevat yliluonnollisen oloisia kokemuksia, on valtava. Suomessa on esimerkiksi ollut vallalla evankelis-luterilainen käsitys, jonka mukaan vainajat eivät tee mitään ennen tuomiopäivää ja että yliluonnolliset tapahtumat johtuvat näin ollen Paholaisen juonimisista. Myöhemmin maassamme vallalle päässyt emme-usko-mihinkään-koska-tiede-selittää-kaiken -maailmankuva tukee tätä ajatusta. Niinpä lukemattomat suomalaiset, jotka aikojen saatossa ovat kokeneet kuolleen läheisensä läsnäolon, ovat pitäneet mölyt mahassaan. Kokemus on yleensä ollut positiivinen, mutta koska ympäröivä yhteisö on sitä mieltä että siihen pitäisi suhtautua negatiivisesti ja torjuen, kokija on ristiriitaisten tunteitten vallassa.

Usein käykin niin, että kun kokemus on tuore, ihminen uskoo siihen vastoin ympäröivän yhteiskunnan mielipidettä, mutta ajan kuluessa hän päästää uskostaan irti, koska niin on helpointa. Tunnen esimerkiksi itse kaksikin suomalaista miestä, jotka tuoreeltaan kertoivat minulle yliluonnollisen, vastikään kuolleeseen läheiseensä liittyvän kokemuksen, jota he itse eivät kyenneet selittämään millään muulla tavalla kuin että vainaja oli kommunikoinut heidän kanssaan suoraan. Mutta kysypä kokemuksesta muutamaa vuotta myöhemmin - se kiistetään tyystin, siitä ei suostuta enää puhumaan!

Ortodoksit ovat tässä suhteessa muita paremmassa asemassa. Ortodoksikirkko nimittäin opettaa, että kuolema ei ole mikään tuomiopäivään asti jatkuva unitila, vaan ihmissielu jatkaa matkaansa siihen suuntaan mihin oli menossa, olipa se sitten Taivas tai Helvetti, ja varsinkin taipaleen alkuvaiheessa on kirkon käsityksen mukaan aivan tavallista että vainaja palaa tervehtimään läheisiään. Niinhän Jeesuskin teki Raamatussa.

Olen elämäni aikana kokenut itse kaikenlaista pientä. Lapsena se pelotti minua kauheasti, koska arvelin että pirulaiset liittyvät asiaan, mutta pelko väistyi Krishnan astuttua näkyvästi elämääni. Olen miettinyt, että kylläpä minulla on rauhallinen olo kun selittämätön ei kauhistuta minua tai hermostuta luulemaan että päässäni on jotain vikaa - kiitos maailmankatsomukseni :-)

Pidän kyllä korvat höröllä jos minun tuleva lapseni puhuu tuntemattomista tyypeistä tai paikoista. Syntyneet lapset eivät ole niin tehneet, mutta se on varmaan hyväkin. Ani harvan spontaanit jälleensyntymämuistot vaikuttavat rauhallisilta; tallentuakseen kuolemankestävään muotoon muiston täytyy lähes aina olla traumaattinen.

todiste-normal.jpg

Kerronpa vielä yhden tarinan, joka sattui mieheni vanhoille tutuille Lontoossa. Hän tosin ei kuullut tätä heiltä vaan sattui lukemaan artikkelin johon heitä oli haastateltu ja jossa he kertoivat kaiken.

Ratnavali Dasi -niminen nainen, s. 1975, näki toistuvia unia aina samoista asioista. Lopulta hän yhdisteli painajaisten palikat ja tuli siihen tulokseen, että hänen oli täytynyt olla edellisessä elämässään nuori munkki, joka menehtyi auto-onnettomuudessa. Tämä sopi yhteen myös hänen eräitten synnynnäisten arpiensa ja syntymämerkkiensä kanssa; niitten uskotaan kertovan edellisen elämän kohtalokkaista tapaturmista. Eikä tämä ollut voinut tapahtua kovinkaan kauan sitten, koska kaikki muistot ja merkit viittasivat siihen, että Ratnavali Dasi oli ollut munkkina nimenomaan ISKCONissa, joka sentään perustettiin vasta 60-luvulla. Itse asiassa nainen oli syntyisin eteläintialaisesta hinduperheestä, joka ei ollut erityisen innostunut juuri Krishnasta, mutta heti tavattuaan ISKCONlaisia hän oli selittämättömästi tuntenut yhteenkuuluvutta ja ryhtynyt nimenomaan Krishnan palvojaksi.

Ystävät ja tuttavat ryhtyivät Ratnavalin tarinan kuultuaan auttamaan häntä mysteerin ratkaisemisessa. Ja sehän ratkesi. Löytyi tismalleen naisen painajaisia vastaava tapaus, liikenneonnettomuus, jossa oli kuollut nuori munkki nimeltä Raghava Das (1954-1973). Nainen syöksyi haastattelemaan niitä jotka olivat nuorukaisen tunteneet. Hän pääsi myös vierailemaan Raghavan lapsuudenkodissa, jonka ikkunanäkymät olivat hänelle tuttuja hänen unistaan.

Kävi ilmi, että Raghava oli ollut hyvin ihastunut erääseen niinikään ISKCONissa pyörineeseen naiseen - naiseen, joka nuoruudenkuvissaan näytti tismalleen siltä kuin tarinamme sankaritar itse. Pääteltiin, että tässä oli nyt toteutunut Krishnan huomautus Bhagavad Gitassa: se, mitä ihminen kuollessaan vikana ajattelee, sen hahmon hän saavuttaa. Tavalla tai toisella. Vaikkapa syntymällä sennäköiseksi.

(Todettakoon selvennykseksi ettei nuorena munkkina tai nunnana eläminen hindulaisuudessa tarkoita sitä että ihmisen pitäisi pysyä loppuelämänsä sellaisena. On paljon tavallisempaa että nuori nunna tai munkki menee sittemmin naimisiin kuin että hän pysyy koko elämänsä askeetikkona.)

Ratnavali erosi kaiken tämän selvittyä aviopuolisostaan. Hän tunsi haluavansa jatkaa nunnana siitä mihin viimeksi munkkina jäi, ja aviomies oli samanmielinen. Eli he erosivat ystävinä yksimielisinä siitä että kumpikin haluaisi elää luostarielämää eikä perhe-elämää.