masukaksoset-normal.jpg

Suomessa syntyy vuosittain noin 850 kaksoset (ja 10-15 kolmoset). Vuonna 2004 tällainen voittoarpa vanhempain arpajaisissa osui minulle. Synnytin tänä samaisena päivämääränä klo 6.05 lapsen, ja klo 6.19 toisen lapsen. Tyttäreni syntyivät terveinä mutta kuukauden etuajassa, ja siksi heidät sijoitettiin lämpökaappiin, kauas minusta. Minä puolestani rupesin vapisemaan ihan holtittomasti, ilmeisesti verenhukasta. Sainkin pian Veripalvelun pussista verta syöksysynnytyksessä menettämäni tilalle.

Luen vieläkin sydän syrjälläni artikkeleita varhaisen vuorovaikutuksen ja kosketusyhteyden tärkeydestä vauvain ensimmäisinä hetkinä ja päivinä; minä en lapsiani kovin paljon kosketellut, eikä minua Naistenklinikalla siihen kannustettukaan. (Päin vastoin siellä kannustettiin lopettamaan imetys kun se ei heti onnistunut, mutta minä jääräpää käytin rintapumppua yli kuukauden kunnes vauvat oppivat käyttämään nännejäni).  Ensin ipanat olivat ihan eri kerroksessa ja kävin moikkaamassa heitä pari kertaa päivässä. Niin pyörällä oli pääni ja niin heikko tunneside vielä siinä vaiheessa, etten nähnyt siinä mitään ihmeellistä, eikä nähnyt henkilökuntakaan. Onneksi kaksoset olivat sentään koko ajan samassa sängyssä, vierekkäin, kuten kohdussakin! Se lohduttaa. Vajaan viikon päästä vauvat kärrättiin minulle, enkä yösyötöiltä ja maidonpumppailuilta voinut enää nukkua, en ennen kuin paria kuukautta myöhemmin. Silloin tajusin alkaa nukkua pysyvästi lasteni välissä niin että tuskin heräsinkään kun he yöllä vinkaisivat että maitoa. Sen kun käänsin kylkeä, pujotin nännin suuhun ja nukahdin uudelleen. Jossain kohtaa tuota muististani aika lailla kadonnutta kahden kuukauden unettomuusjaksoa vietin vielä reilun viikon uudelleen sairaalassa ärhäkän kohtutulehduksen kourissa. Se saatiin parannettua vasta seitsemännellä antibioottiyhdistelmällä.

En osaa sanoa, missä vaiheessa aloin oikeasti rakastaa lapsiani. Ei sellaisia mietitä unettomuuden ja kokonaisvaltaisen elämänmuutoksen aiheuttamassa kriisissä, jossa kaikki paukut menevät vauvojen perustarpeitten hoidosta selviämiseen. Totta kai minä sanoin ja uskoin heitä rakastavani alusta asti, mutta aika on tuonut perspektiiviä. Kyllä se varsinainen kiintyminen tapahtui vasta myöhemmin, pikku hiljaa, sitten, kun olin saanut unta pollaan, ja vauvatkin pikkuisen kasvettuaan rupesivat reagoimaan minuun yksilöllisesti eivätkä vain refleksein. Kun esimerkiksi viruin sairaalapedissä kohtutulehduksen merkeissä, olin vielä aivan tyytyväinen, että sain olla siellä yksin. Vähän myöhemmin alkoi uusi ajanjakso, joka jatkuu yhä. Eli ikävöin lapsiani kovasti aina kun olemme erossa toisistamme ja tunnen oloni jotenkin orvoksi ilman heitä siitäkin huolimatta, että osaan nauttia lapsivapaistani ja keksin kyllä aina vaikka mitä kivaa tekemistä niitten aikana.

Alkukaaoksen jälkeisen, seesteisemmän vauva-ajan muistan niinikään huonosti. Taisi siis sekin olla rankkaa. Jäljelle jääneet muistot antavat aivan liian idyllisen kokonaiskuvan. Muistan miten tilasin netistä Bollywood-leffan toisensa perään ja katselin ne kaikessa rauhassa vauvojani imettäen (imetinkin sitten vuoden ja seitsemän kuukautta). Muistan miten vietin vuoteessa 12 tuntia vuorokaudessa, vauvojen lisäksi seuranani kirjat. Muistikuvissani olen jatkuvasti kolmisin heidän kanssaan, ja ainoa taloustyö, josta kunnolla jaksan huolehtia, on jatkuva pyykin, eritoten loistavien Fuzzi Bunz -kestovaippojen pesu. Ruokahuollosta sun muusta huolehti silloinen mies töittensä ja pitkän työmatkansa jälkeen. Eroprosessin käynnistimme vasta vauva-ajasta selviydyttyämme. Ja kävihän minulla kerran viikossa kodinhoitajakin, ihan sillä perusteella, että minulla oli kaksoset; eräs toinen kaksosten äiti oli seonnut täysin avun puutteessa ja sen jälkeen kunta oli tehnyt periaatepäätöksen lähettää ihan pyytämättä kodinhoitaja monikkoperheitten avuksi. Siirryin laktoosittomalle ruokavaliolle toisen lapsen koliikin johdosta, ja sillä koliikki lähtikin. Asuimme maalla kaukana ystävistäni, ja pienokaiset usein rääkyivät kilpaa jos lähdin heidän kanssaan autolla pitemmälle. Eräänlainen viikon kohokohta oli maanantaiaamun äitilapsikerho kävelymatkan päässä kotoa. Sen kunniaksi viitsin jopa kömpiä aikaisin ylös vuoteesta vauvoineni.

Kaikki kokeneemmat kaksosten kasvattajat hokivat kuitenkin, että odotahan, kahden vuoden ikään mennessä tämä maksaa itsensä takaisin. Tämä toiston vuoksi aivan kliseiseltä kuulostanut väittämä osoittautui paikkansapitäväksi. Kahden vuoden ikään mennessä kaksoset eivät enää pitäneet toisiaan pääasiassa kilpailijoina vaan parhaina ystävinä. Heillä on aina seuraa toisistaan ja hauskaa, mielikuvituksellista tekemistä keskenään. Eipä ihme että he ja kaksoset yleensäkin ovat sosiaalisissa kyvyissä aina ikäisiään edellä.

Jos on jo synnyttänyt epäidenttiset kaksoset, mahdollisuudet saada toisetkin kaksoset ovat kuulemma 1/5 per raskaus. Ei, en ole raskaana, kunhan totesin :-) Tulisin kuitenkin mielelläni vielä uudestaan raskaaksi, enkä kauhistuisi jos saisin toiset kaksoset. Enhän oikein edes tiedä, miten yksösen kanssa eletään! Yksissäkin kaksosissa on kuitenkin sen verran meteliä ja tekemistä, ettei Dharmapati ole vieläkään vakuuttunut siitä että jonakin päivänä, sitten kun hän on saanut töitä, ryhtyisimme lapsentekoon.

Tänään nuo yhdeksänvuotiaat lähtivät kouluun noin 120 liivatteettoman nallekarkin kanssa. He kävivät ne eilen ostamassa Punnitse ja säästä -kaupasta voidakseen juhlistaa synttäreitään koulussa. Olin ostanut heille uudet vaatekerrat netistä ja paketoinut ne avattaviksi ja puettaviksi heti aamulla; Anandille turkoosi "one piece jumpsuit" (eikö kukaan muka ole keksinyt sille vaatteelle suomenkielistä nimeä?), Shantille supertyylikkäät musta-pinkit verkkarit, joissa komeilee hänen etunimensä alkukirjain. Tytöt hymyilivät ja kiittivät kohteliaasti, mistä saatoinkin heti päätellä, että he olivat pettyneet. Jepulis. Pienellä kaivelulla selvisikin, ettei Anandi tykkää tällä hetkellä niin muodikkaista "one piece jumpsuiteista", jollaisia näkee joka toisella lapsella, kun taas Shanti on salaa juuri sellaisesta haaveillut! Mutta Anandinkin mielestä Shantin saama asukokonaisuus oli oikein cool.

Sekin on kaksosten vanhempien suosima kliseinen ja yleensä paikkansapitävä lausahdus, että kaksoset on pakko pukea samanlaisiin vaatteisiin tai syntyy vuorenvarmasti tappelu siitä, kummalla on mukamas hienommat vaatteet. Mutta ehkä he mokomasta ongelmasta pikku hiljaa varttuvat ohi. Tänään neidit lähtivät kouluun toistensa uusissa vaatteissa, eikä Anandia häirinnyt ollenkaan, että hänen vaatteissaan oli siskon eikä hänen nimensä alkukirjain.