Voi yrittäjyyden riemua! Voi sitä tunnetta kun panee maksuun kolminkertaisesti enemmän veroja kuin tilillä on rahaa luottaen siihen että saa ne rahat jotenkin ansaituksi 20 päivässä :-P Voi kauhun kouraisua kun sekä tietokoneesta että kamerasta, oman pääni ohella kahdesta tärkeimmästä työvälineestäni ja arvokkaimmasta omaisuudestani, on kummastakin yksi tärkeä palikka yhtä aikaa yllättäen rikki ja minun pitäisi repiä rahat niihinkin. Luottokortti vinkuu lähiaikoina ihan tarpeeksi jo muutossa ja työssä tarvittavien autojen vuokriin sekä uuden kodin vuokraan kun kuukauden vuokrarahat menivät jo tämän vanhan kodin vuokraan...

Suomalainen työssäkäyvän ihmisen köyhyys on sitä että kaikkeen normaaliin on varaa, mutta mikä tahansa ylimääräinen iso kulu on jo ongelma.

Ystävät ovat kuitenkin todellista rikkautta. He ovat olleet avuliaita ja olemmekin saaneet yhdessä pakatuksi jo melkein kaiken sen, mitä ei tarvita jokapäiväiseen elämiseen ja minkä voimme kuljettaa uuteen kotiin pois tieltä sitten kun meillä on sinne avaimet, sekä kulkuneuvo, jolla kuljettaa. Muuttomiehiin ei todellakaan ole varaa ja harkitsen vieläkin, pärjättäisiinkö pelkillä ilmaisilla pahvilaatikoilla. Jospa niitä saisi vaan siirreltyä edes takaisin asuntojen 9,5 kilometrin väliä.

Ja voi sitä häpeää siitä että kehtaa pitää omaa elämäänsä vaikeana, kun samaan aikaan lähisukulaisen aivokasvain uusiutui - nyt hänellä on vauva ja leikki-ikäinen - ja kun olen muutaman päivän sisällä katsonut kuusi jaksoa Armanin viimeistä ristiretkeä, joka oli oikein terveellinen muistutus siitä miten hyvin asiamme ovat. Itkeä vollotin koko Kamputsea-jakson, kun Arman kierteli Phonom Pheniä HIV-positiivisen kuihtuneen naisen ja tämän kahden lapsen kanssa, kun he keräsivät muovia jätekasoista huumeruiskujen pistoksia varoen ja tienasivat 14 tunnin työstä ilman ruokataukoja alle kaksi euroa. Siinäpä muuten mallikas sarja, arvostan sitä, miten tämä dokumentaristi kokeilee maailman köyhimpien kanssa itse kaikkea sitä rankkaa ja kamalaa, mistä muut dokumentaristit monesti vain kertovat surkuttelevina tai tuomitsevina sivullisina.

Hindujuhlassa, kun kuulin ties miten monennen kerran kertomuksen siitä miten Krishna nosti Govardhana-vuoren, sydämeni meinasi siirtyä kovisvaihteelle kotkottamaan että joko taas ja että kyllä minä jo Krishnani tunnen joten mitä minä täällä teen. Pysähdyin. Jäin ihmettelemään rakkauteni vähäisyyttä: eikö rakastavan ihmisen pitäisi aina olla innoissaan kaikesta mitä rakastettu tekee? Miksi olen vain ajoittain ikionnellinen Krishna-aktiviteettien tiimellyksissä, mutta enemmän osan ajasta sydämeni ei ole mukana ja mieleni karkailee Häneltä?

Tästä johtavat suorat jäljet muuhunkin elämään. Miksi usein käy niin, etten jaksa kuunnella innostuneesti lasteni jutustelua ja ihailla heidän luovuutensa hedelmiä? Ja miksi niin usein aivan kartan asioita jotka voisivat koskettaa sydäntäni ja saada minut itkemään?

Vastaus kumpusi syvältä sisimmästäni: yksi tapa selviytyä tässä maailmassa on rakentaa suojakuori sydämen ympärille, piiloutua omien juttujen ja intellektuaalisilla argumenteilla aseistautuneen egon taakse, jotta ei tarvitsisi olla haavoittuvainen. Jotta sydän ei olisi esillä ja kokonaan mukana, koska silloin voi sattua.

Tuo suojakuori pumppuni ympärillä on rapissut jo monta vuotta ja nykyään saan yhä useammin iskuja suoraan sydämeen. Jos haluan edistyä hengellisesti, minun on kohottava kivun pelkoni yli ja moukaroitava suojakuori pois, tai ainakin siirtää sitä niin ettei se ole edessäni etenemiseni esteenä, vaan suojelee minua sivuilta, sivuääniltä, merkityksettömiltä sivuasioilta, jotka nyt aivan turhaan otan sydämelleni.