Olipa kerran täydellinen rannekello. Se oli minun. Se oli intialainen. Se oli kallis. Se oli kaunis, naisellinen, ja täydelleen tyyliini sopiva. Se sai jokaisen ystävättäreni huokaamaan ihastuksesta. Siitä tuli yhtä olennainen osa ulkoista olemustani kuin silmälasini.

Se oli lahja eksältäni. Se putosi mustikkametsään, kun olin etsimässä metsän herkkuja nyksälleni. Siis Dharmapatille.

Se oli minulle ihan oikein. Koskaan ei pidä liikaa kiintyä maalliseen ja katoavaiseen. Eikä kantaa menneisyyttä mukanaan, vieläpä kirjaimellisesti ranteessaan.

Eilen Dharmapati osti minulle synttärilahjaksi uuden rannekellon. Meillä on tosin yhteiset rahat ;-) Lahjatoivekin oli omani, ja itse myös valitsin, minkä kellon haluan.

synttarikello-normal.jpg

Kävimme lukuisissa koruliikkeissä Itiksessä. Kiitos täydellisen ex-rannekelloni, mikään tarkastelemani ajannäyttäjä ei tuntunut enää miltään. Siinä loputtomien kellorivien äärellä, pitkästyneen mutta kärsivällisen Dharmapatini rinnalla (Dharmapatin, joka muisti yläkanttiin väärin kuinka monta vuotta täytän, koska ruumiillinen identiteettini on Krishnan miehelle loppujen lopuksi aika yhdentekevä) ajattelinkin lopulta enemmän häntä ja onneamme kuin mitään viisarivekottimia.

Ajattelin, että jos aika hänestä jättää ennen kuin minusta, tunteeni muita miehiä kohtaan tulevat olemaan kuin tunteeni kelloja kohtaan kellokaupoissa. Kun on saanut pitää omanaan niin hyvää ettei paremmasta väliä, viis niistä muista, ilmankin voi olla.

Samaan aikaan Dharmapati ajatteli hiljaa vieressäni oikeastaan ihan samoja, nimittäin gurunsa tuoretta luentoa karma-joogan hienojakoisemmista yksityiskohdista. Olemme saaneet nämä ruumiit, koska meillä on himoja, jotka voimme näissä ruumiissa tyydyttää. Niin kuin minulla muun muassa kirjoittamisen ja lukemisen himo. Jos se, miten himot tyydytämme, ei ole ristiriidassa väkivallattomuuden periaatteen eli dharman kanssa, vaan pystymme omistamaan tekomme Jumalalle, voimme polttaa himomme pois nimenomaan toiminnalla, seuraamalla luontomme kutsua! Siis: tee tarpeeksi hyvää niin et enää tunne tarvetta enemmälle.

Valitsin lopulta jonkun kellon vaan lähinnä vapauttaakseni Dharmapatin synttärilahjan antamisen piinasta. Valituksi tulleessa kotimaisessa kellossa oli selkeästi numerot näkyvissä, eikä kellotaulu ollut kokonsa puolesta pikemminkin kirkontorniin kuin ranteeseen sopiva; tällä hetkellä ovat näköjään muodissa mielestäni aivan kamalat hehtaarirannekellot, joissa on hyvin säästeliäästi numeroita ja viivoja ajan määrittelemistä helpottamassa. Valittuni hintalapussa luki maltillisesti 59 euroa. Opin eilisellä kierroksellamme, että kelpo kellosta voi aivan hyvin joutua pulittamaan jopa 300 euroa.

Niinpä voinee joutua pulittamaan kunnon rintaliiveistäkin. Tai sitten sellaiset voi saada lahjaksi isoäidiltään. Himskatti tätä nykyaikaa! Minua ylivoimaisesti parhaimmin ja kauimmin palvelleet rintaliivit ovat kaikki olleet peräisin isoäidiltäni, joka itse käytti niitä ennen minua joskus 60-luvulla! Niinpä teki mieli miltei järjestää hautajaiset, kun nämäkin tuossa alla näkyvät viimein auttamatta venähtivät niin, etteivät enää tukeneet ja täyttäneet tehtäväänsä:

emeritusrintsikat-normal.jpg

Nämä emeritus-rintaliivit elivät pitempään kuin minä! Enää on yhdet mummolan kierrätysrintsikat jäljellä. Itse ostamiani rintsikoita kuluu käytössä pilalle tuon tuostakin. Kyllä, pesen pikkupyykin aina käsin.

heranneet-normal.jpg

Nämä uimakoululaiset palaavat taas kohta kotiin. Illalla he menevät lasten kananmunattomien kakkujen leivointakurssille naapurikaupunkiin, ja minä heille saattajaksi. Kurssia pitää intialainen nainen ja se on luultavasti englanninkielinen.