Kuuntelin järisyttävää uutta tutkimustietoa vanhemmille seuraamastani kanadalaisesta radio-ohjelmasarjasta The Current. Tutkimustuloksista on tiedottanut The Journal of the American Medical Association. 

Kunnon seurantatutkimuksissa havaittu ensinnäkin, että nykyajan lapsilla on enemmän aggressiivisia käytöshäiriöitä ja mielenterveysongelmia kuin yhdelläkään aikaisemmalla - eikä tämä selity vain sillä että ongelmien diagnosointi on yleistynyt. 

Ja toiseksikin: kaksi asiaa näyttää korreloivan ihan suoraan noiden ongelmien kanssa.

Ensinnäkin. Mitä vähemmän vanhemmat viettävät kiireettömästi aikaa lastensa kanssa, sitä kärsimättömämpi ja impulsiivisempi lapsesta tilastollisesti tulee. On oikeastaan aika samantekevää mitä mukavaa vanhemmat lastensa kanssa kiireettömästi puuhaavat - olkoon vaikkapa kotitöitä - kunhan puuhaavat. Lapsi nimittäin oppii sillä tavalla, ja vain sillä tavalla, sosiaalisia taitoja, itsehillintää ja olemisen jalon taidon. Elävän esimerkin kautta. Näitä asioita lapsen aivot eivät voi oppia pelikoneista tai telkkarista.

Jos olemisen jalo taito puuttuu, lapsi on jatkuvasti levoton ja etsii tekemistä vaikka sitten kolttosista tai toisten kiusaamisesta.

Toiseksikin. Kanadassa havaittiin selvä yhteys sillä, miten iso sanavarasto päiväkoti-ikäisellä lapsella on, ja sillä, miten hän pärjää myöhemmin elämässä. Lapset, joitten kanssa puhutaan paljon laajoista aiheskaaloista, kehittyvät verbaalisesti lahjakkaiksi. Lapsille lukeminen auttaa sekin paljon. Elämässään pärjäävien ihmisten enemmistö on verbaalisesti lahjakkaita, kun taas syrjäytyneitten ja rikollisten keskuudessa verbaalisten lahjojen puute on tavallista. Kanadalaiset tutkijat pystyivät luomaan aivan matemaattisen kaavan: mitä paremmin lapsella on kieli hallussa, sitä helpompi hänen on hillitä itseään ja käyttäytyä epäaggressiivisesti. Pieni lapsi, jolla on suppea sanavarasto koska hänelle puhumiseen (saati sitten lukemiseen) ei ole panostettu kotona, päätyy paljon todennäköisemmin teini-iässä ongelmiin kuin se lapsi, joka päiväkodissa ihastutti henkilökuntaa nokkelilla sanavalinnoillaan.

Tämän ilmiön luulisi ainakin osittain selittyvän sillä, että jos tunteille löytyy nimet ja selitykset, ne eivät ole hallitsemattomia kuohuja, joitten ahdistamana ihminen syöksyy tekemään mitä vaan. Ja tietysti, hyvä puhuja saa muut puolelleen varmemmin kuin huono puhuja. Hyvillä suhteilla pääsee elämässä eteenpäin.

Verbaalinen kyvykkyys ei ole jokin synnynnäinen ja muuttumaton luonteenpiirre. Aivojen on todettu kehittyvän yksilöllisesti sen mukaan, mitä niillä tehdään, ja vahvistuvan vielä yli parikymppisenäkin niistä kohdista, joita treenataan. Matematiikkaa ahkerasti harjoitteleva lapsi saa vaivanpalkakseen matemaattisia asioita käsitteleviltä osiltaan väkivahvat aivot, ja verbaalisia juttuja harjoittelevasta tulee aina vaan verbaalisempi. Kaikkein voimallisinta aivojen kehitys on varhaislapsuudessa.

Lohtua tutkimustuloksissa tuo se, että vaikka kotiväkeä ei saataisikaan muuttamaan toimintatapojaan, hyvä varhaiskasvatus ja kouluilmapiiri voi korjata tilanteen. Jos siihen ohjataan resursseja, siis.

Mutta miksi ongelma on vain paisunut nykyaikana, jona perhe-elämän pitäisi järjellä ajateltuna olla helpompaa kuin ennen wanhaan? Onhan nyt kodinkoneet aikaa säästämässä, ja lapsiakin vähemmän niin että aikaa kullekin lapselle pitäisi aikuisilla olla suhteessa enemmän.

Siksi, että nykyaikana yleensä lapsen kummallakin vanhemmalla on paljon töitä kodin ulkopuolella, ja usein vielä siihen päälle paljon harrastuksiakin. Niin moni on stressaantunut. Kaikki eivät jaksa paneutua vähäisinä kotivapaahetkinään lapsen kanssa olemiseen. Pannaan mieluummin lastenohjelma pyörimään, tai isketään peli lapselle käteen. Vastataan lapsen juttuihin vältellen tai äksyillen, niin, että tämä kannustuksen puutteessa lakkaa kertomasta ajatuksiaan. Ja jos huono omatunto piipittää jotakin vaistonvaraista siitä ettei asioitten kuuluisi olla näin, sännätään lapsen kanssa shoppailuretkelle kauppakeskukseen.

Eikä koko kylä enää kasvata. Nykyään ani harva lapsi nauttii esim. kiireettömistä rupatteluhetkistä naapurin mummon tai vaarin kanssa. Sitä paitsi suurperheitten aikakaudella sitä kiireetöntä olemista koitui yllin kyllin kunkin yksilön osaksi sisarusten, tätien, setien, isovanhempien, jne. kanssa jos ei aina itse vanhempien.

Nämä tutkimustulokset ovat kovin samanmielisiä viimeaikaisten uramietteitteni kanssa. Mitä himskatin iloa siitä olisi jos tienaisin paljon tai kirjoittaisin suuren kirjan, jos lapseni eivät voisi hyvin? Minulla on ollut mahdollisuus olla läsnä nyt yhdeksän ja puolivuotiaille lapsilleni ja puhua pälpättää heidän kanssaan kaikesta. Haluan että vielä syntymätön lapseni saa yhtä paljon!