Nyt kun olemme Dharmapatin kanssa päättäneet muuttaa yhteen isoäitini kanssa, ajatus pullistaa minut kuin pingoitellen veteen pääsyä odottavan uimalelun ja haluaisin vain tutkia myynnissä olevia taloja Helsingin seudulla. Neljä huonetta ja keittiö tarvittaisiin, jotta tästä voisi tulla totta, kun jo ihan ilman isoäitiäkin on suunnitelmissa ollut muutto vuoden 2013 aikana kolmeen huoneeseen ja keittiöön. Tällä hetkellähän asumme 48 neliön kaksiossa neljän hengen voimin ja välillä kyllä aika tiukkaa tekee... nimittäin silloin kun kuka tahansa meistä neljästä kaipaisi hiljaisuutta, joko töitten tai ihan vaan mielenrauhan takia. Meillä on myös liian vähän tilaa kaikille neljän hengen roinille. Ollaan sen sorttisia ihmisiä kyllä että mieluummin annettaisiin ja heitettäisiin roinat pois, mutta kun lahjaksi ollaan saatu...
 
Pieni ongelma vaan - Babuska itse ei vielä ole sanonut juuta eikä jaata ;-) Toivottavasti tässä ei pääse käymään niin että hän kieltäytyy jämäkästi ja minä tulen tuosta aivan onnettomaksi. Babuska kun ei halua "olla vaivoiksi". On myös varottava ettei houkuttelupuhe hänen vakuuttamisekseen siitä ettei hän olisi suinkaan vaivoiksi heilahda toiseen ääripäähän niin että elo kanssamme kuulostaisi lastenhoidolta vailla lepoa.


 
Asuin isoäitini kanssa teininä ja parikymppisenä. Vietin hänen luonaan lukion koeviikot, erään kesäopiston ja yhden vuoden muodolliset toimittajaopinnot. Tulemme loistavasti toimeen. Hän on helppo ihminen, joka ei marise eikä yritä muuttaa muita ihmisiä ja heidän toimintatapojaan. Hän osaa myös arvostaa hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Hänen terveytensä on reistaillut, mutta ei vielä sillä tavalla että se olisi vaikuttanut liikunta- ja toimintakykyyn taikka aivotoimintaan. 
 
Olisikin painajaismaista yrittää elää sellaisen ihmisen kanssa, joka olisi ihan toisenlainen kuin mainittu isoäiti eli valittaisi vähän väliä jostakin ja katsoisi asiakseen kertoa koko ajan muille millä tavalla toisin heidän pitäisi ymmärtää elää. Ja joka papattaisi taukoamatta osaamatta viihdyttää välillä itse itseään. Niin että tässä ei nyt ole todellakaan kyse mistään uhrauksesta, me vaan haluttaisiin nähdä rakasta isoäitiäni mahdollisimman paljon ennen kuin hän väistämättä jokusen vuoden kuluttua kuolee pois vanhuuttaan.
 
On harmillista ja oikea häpeä miten harvoin näemme vaikka asummekin samassa kaupungissa. Se ei kylläkään ole vain minun syyni. Yhä useammin kun soitan isoäidille ja kysyn koska tavataan, hän sanoo ettei halua sopia tapaamista muutaman päivän päähän koska ei tiedä millä tuulella hän minäkin päivänä herää, haluaako hän vieraita vaiko ei. Omin päin hän viitsii enää harvoin lähteä kotoaan vieraisille. Ja jos hänen luokseen yrittää tehdä "yllätyshyökkäyksen", hän hermostuu.
 
Isoäitini syntyi 1929 valkovenäläisen merimiehen ja suomenruotsalaisen hienon talon tyttären toisena lapsena ja kuopuksena. Merimies ei oikein osannut elää maalla, hienon talon tytär taas menetti perintöoikeutensa kun nai vanhempiensa mielestä vääränlaisen miehen. Sittemmin tuo naisparka vielä sokeutui. Ajan sosiaaliviranomaiset katsoivat, ettei sokea nainen osaisi hoitaa yksivuotiasta, ja etteivät miehet osaa hoitaa pikkulapsia. Isoäitini päätyi siis vuoden vanhana Vallilaan Hämeentien ja Mäkelänkadun risteykseen venäjänkieliseen lastenkotiin (nykyään rakennuksessa toimii Vanhainkoti Helena). Hänen isosiskonsa oli tarpeeksi vanha jäämään äitinsä luo. Siskosten tiet erkanivat toden teolla, sillä isoäitini kasvatettiin lastenkodissa tsaarinajan venäläiseen hienostuneeseen tapakulttuuriin (joka Venäjältä oli jo kadonnut, mutta ei lastenkodin venäläisten lastenhoitajien sydämistä!!), kun taas isosisko imi itseensä suomenruotsalaisella seudulla suomenruotsalaisen kulttuurin ja halusi ottaa tieten tahtoen etäisyyttä venäläisyyteen. Hänestä tuli ison porvoolaisen suvun svenska talande matriarkka, kun taas isoäitini asui koko elämänsä Helsingissä ja nai venäläisen miehen (joka tosin oli tullut Suomeen ja oppinut suomea jo lapsena ja puhui sitä siksi paremmin kuin isoäitini). Äitini ja hänen pikkusisaruksensa syntyivät sotien jälkeen köyhään venäjänkieliseen perheeseen ja tuohon lauseeseen sisältyykin jo monta anteeksiannettavaa syytä assimiloitua suomensuomalaiseen kulttuuriin niin ettei kukaan meistä lapsenlapsista osaa venäjää. Surullista kyllä, mutta ymmärrettävää!

 
Isoäitini puhuu sujuvasti venäjää ja ruotsia ja ymmärtää suomea täydellisesti, mutta hänellä itsellään on suomea puhuessa vahva aksentti - eikä suinkaan venäläinen vaan suomenruotsalainen! Minua on aina kutkuttavasti kiehtonut se tosiasia että 1929 syntynyt henkilö kykeni viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa Helsingissä osaamatta suomea - hän oppi suomen vasta aikuisena! Niin vahva asema oli ruotsin ja venäjän kielillä Helsingissä ennen sotia.
 
Erinäisistä syistä jotka eivät blogiin kuulu isoäitini ei ole saanut viime vuosinaan olla rauhassa onnellinen, enkä usko tilanteen muuttuvan enää hänen loppuelinaikanaan, jos hän ei suostu muuttamaan sieltä missä on nyt. Ja silti: siinä on sinnikäs vanhan kansan ihminen joka ei koskaan tahtoisi olla toisille vaivoiksi. Entäpä mitä muut sukulaiset tähän tulevat sanomaan? Tätini kanssa olen jo alustavasti asiasta keskustellut ja hänen reaktionsa oli hämillinen. Tämä on suomalaisessa kulttuurissa niin perin outo ajatus, että vaikka hän on itse jotain samansuuntaista joskus suunnitellut, se on aina jäänyt suunnitelman asteelle.

 
Mutta juuri sehän onkin parasta monikulttuurisessa perheessämme. Että voimme ennakkoluulottomasti panna vertailuun eri tavat ja tottumukset, luopua huonoista ja ottaa omaksemme ne hyvät. Jos ei ole mitään muuta syytä olla lyömättä hynttyitä yhteen kuin että "se ei ole [Suomessa] tapana", silloin pitää meidän mielestämme lyödä ne hynttyyt yhteen!