Pihatalkoot olivat eilen. Olen usein ollut niitten aikaan leipätöissä, mutta tällä kertaa onnekseni en. Tuntui niin kivalta tehdä työtä, jonka tuloksen näki heti, kun kuuran kuorruttama paksu lehtimatto kääriytyi haravan komennossa kasoiksi ja alta paljastui eloisan vihreä nurmi. Naapureitakin tuli moikattua. Ja ihan ilmaiseksi sai kunnon liikuntaa, hien hipiälle.
 
Suihkun jälkeen kokkasin paljon, ja ystäviä alkoi putkahdella ovesta sisään. Söimme, juttelimme, pelasimme Rappakaljaa ja väen vähettyä Alphabetia. Melkein vaihdoimme talvirenkaatkin autooni, mutta ilta ehti pimetä ja työnjohtajaksi lupautunut henkilö siirsi työn tälle päivälle - vain sairastuakseen flunssaan niin että renkaat jäävät tänäänkin vaihtamatta. Huomenna ei enää muu auta kuin viedä suosiolla ajopeli jonkun ammattilaisen renkaanvaihtopajaan maksua vastaan. Kun ei tuo oma mies palaa vielä kolmeen viikkoon ja minä olen sukupuoliroolien puolesta rajoittunut tyttö-tyttö.
 
Te tytöt olette olleet isänkodissa, kuten tavallista joka toinen viikonloppu. Huomaan odottavani teitä takaisin aina vain palavammin, en vain siksi että olette ihania ja omia lapsiani vaan siksikin että juuri teidän kanssanne voin parhaiten harjoitella vuorelle kiipeämistä. Kasvaakseni ihmisenä, päästäkseni eteenpäin hengellisellä polullani minun on opeteltava lisää kärsivällisyyttä ja uhrautuvaisuutta, pidennettävä pinnaani, oltava entistä ponnekkaammin valmis milloin vain sanomaan ei itsekkäille huveille.
 
Lasten seurassa sitä on jatkuvasti sormet ja varpaat kallionkoloissa. Vuoren huipulla odottaa Krishna. Hän on suuressa armossaan suonut rinteelle tuekseni monenlaisia kepukoita, mutta jos jään niihin roikkumaan, ne rätsähtävät egoni painosta rikki niin että meikämöhkäle vilahtaa kipeästi alaspäin ja jää nolona rinteen viereen killumaan.
 
Erityisen houkutteleva kallionkolo, josta luulen usein saavani jalansijan, on kasvattajan niin kutsuttu oikeus menettää malttinsa ja huutaa lapsilleen, mutta sepä minut vasta useimmin liukastuttaakin niin että täräytän itseni kiveen. Etsin jatkuvasti kiertotietä, uutta reittiä, sillä tiedän että pelottavan monen kiipijän valitsema reitti, kurin puute, valintojen ja vastuun jättäminen pelkästään lapselle itselleen, on Laiskuuden rakentama houkutuspolku kauheaan ansaan, johon hukkuisivat sekä lapset että kasvattaja.