Joskus maailmassa katsoin telkkaria. Ihan liikaa näin jälkeen päin ajateltuna. Sille tuli stoppi, kun sain kaksoset ja kaikki yritykseni seurata jotain sarjaa kaatuivat aina vähintään yhden vauvan vastalauseisiin. DVD-levyjä olen kyllä suurkuluttanut, silloin kun on ollut aikaa.

Vaan nyt on telkkarissa ohjelmasarja, joka saa minutkin vääntäytymään ruudun ääreen. Minun tapauksessani tietokoneen ruudun, sillä kun televisio-ohjelmat katosivat päivittäisistä toimistani, aloin autuaasti unohtaa asettua telkkarin ääreen ajallaan silloinkin kun olen syystä tai toisesta tiennyt että sieltä tulisi jotakin minua kiinnostavaa.

Tuo sarja on Viimeiset sanani. Se tekee juuri sitä mitä minusta pitäisi tehdä vielä paljon enemmänkin ja mitä itsekin teen: muistuttaa suorasanaisesti siitä että meidän kaikkien pitää kuolla. Minusta kun kuoleman tiedostaminen tekee elämästä arvokkaampaa, jokaista hetkeä osaa arvostaa enemmän. Sitä tajuaa käyttää aikansa paremmin, sitä uskaltaa keskittyä oikeasti tärkeisiin asioihin, kun ei sulje kuolevaisuuden tosiasiaa mielestään.

kuolevamaria-normal.jpgkuolevamanta-normal.jpg

Viimeiset sanani on siinäkin loisto-ohjelma, että se tuo ruutuun ihmiset, joita ei muuten telkkarissa näy. Yleensähän toosasta tulee vain kauniita, terveitä, nuoria ihmisiä, jotka elävät villiä ja täyteen buukattua elämää.

Viimeiset sanani sen sijaan esittelee aivan epämediaseksikkäitä ihmisiä. Kerrankin pääsevät ääneen ääneen rujot ja oikeasti rohkeat. Ekassa jaksossa Maria oli tullut lihavaksi syöpälääkkeistään, ja tokan jakson Mantalta oli amputoitu jalka ja pari sormea ja poistettu silmä. Pyörätuolilla jaksoi mennä, maalata ja askarrella viimeiseen asti. Kumpikaan ei pelännyt kuolemaa. Kumpikin kärsi siitä etteivät muut ihmiset kestäneet keskustella kuolemasta vaan ampuivat puheenaiheen aina alas. Marian kohdalla huonolla huumorilla tai "mäkin voin jäädä huomenna auton alle" -sutkautuksella.

Mantan kohdalla seurakunnassa sanottiin että kuolemasta pitäisi olla hipihiljaa ettei muita vain häiritse. Vastustivat Viimeiset sanani -ohjelmaan tuloakin. Huh heijaa. Jos edes uskonnollisessa yhteisössään ei saa mainita kuolemaa ääneen niin missä sitten?!

Visuaalisten virikkeitten seuraaminen on minulle lähes aina sosiaalista toimintaa, nytkin lapset tulivat viereen katsomaan. Selitin heille kuka tämä Manta on ja mihin hän on kuolemassa. Sitten vasta juolahti mieleen että tämä ei taida olla nyky-Suomessa kovin tavallista. Että kahdeksanvuotiaat katsovat kuolevaa ja hänen itkevää tytärtään tyyninä ja iloisen uteliaina kuin mitä tahansa telkkarin aamuohjelmaa. Meidän perheessä tällainen ei ylitä uutiskynnystä, koska olemme puhuneet kuolemasta niin paljon, ja siitä, miten kuolevaisuutemme velvoittaa meidät elämään hyvin, ettei aihe vaan ole mikään pelottava tabu.

Mieleeni juolahti hiljattain Ylen Areenalta kuuntelemani historiadokumentti, jossa kerrottiin miten eräällä suomalaisella maatilalla kuoli pari lasta 1920-luvulla tavalliseen keuhkoihin iskeneeseen tautiin, jollainen nykyään parantuisi hujauksessa antibiooteilla. Se oli niin tavallista että muut perheenjäsenet, päiväkirjojaan kirjoittaneet, kertoivat kuolemantapauksista kuin mistä tahansa tapahtumista. Oli kokoonnuttu kuolevan vuoteen äärelle ja kyselty, antaako hän anteeksi sen ja sen, ja kuoleva lapsi oli vastaillut olevansa omasta puolestaan ihan valmis näkemään millaista siellä taivaassa on.

Sellainen kuolevaisuuden tosiasian hyväksyminen on tervettä. Nykymeininki ei. Tästäkin sarjasta piti nostaa älytön ennakkokohu, ettei sitä muka saisi tehdä. Kiitos, tekijät, että kuitenkin teitte! :-)