Tässä kuvassa näemme kaksi oikein puettua ja yllä kannettua saria: Anopillani ja hänen Äidillään kuvan keskellä.

Kun minä pukeudun sariin, tarvitsen assistentin. Mieluiten useita. Mauritiuksella, kun Anoppi sonnusti minut ylläolevassa kuvassa näkyväksi päiväksi sellaiseen, hän juosta kipitti sitten perässäni koko päivän korjaamassa sarini asentoa niin, että punastelin nolostuksesta, vanha ihminen urheilemassa sillä tavalla vuokseni...

Nuorena en piitannut, vaan käärin sarin ylleni miten kuten se ikinä vaan päällä suostui tipahtamatta pysymään temppeliin mennessäni, tai omakuviin, joita lähetin intialaisille kirjekavereille. Herätin varmasti suuta huvittuneisuutta ja myötähäpeää. Temppelissä sentään joukko naisia syöksyi aina kimppuuni auttamaan minua säällisen sariin pukeutumisen jalossa taidossa pinneineen ja hakaneuloineen. Kun tulin siihen ikään ettei enää tehnyt mieli herättää huomiota, luovuin sareista kokonaan ainakin kymmeneksi vuodeksi. Salwar kameezit - pussihousujen ja tunikan yhdistelmä - ovat erinomaisen käteviä vaatteita ja niihin kaikkein mieluiten yleensä pukeudunkin. Vasta viime keskiviikkona kaivoin esiin kolme pölyistä sariani, valitsin niistä vaatimattomimman ja päästin temppelin tädit vauhtiin:



Anantilla on tässä vähän juhlavampi salwar kameez, Mauritiuksella otetussa yläkuvassa taas kummallakin lapsella sekä kälylläni ja tämän serkulla oikeassa reunassa on arkisemmat salwar kameezit.

Tänä aamuna minusta tuntui, etteivät ylitäydet ja pursuilevat vaatekaappini (puolustuksekseni totean että meillä on hyvin vähän kaappitilaa) sisältäneet yhtäkään tarpeeksi nättiä ja hemaisevaa pukinetta miehen lentokentältä noutamiseen, kun hän ei ole minusta vilaustakaan viiteen viikkoon nähnyt, ei edes webbikamerassa, eihän hän ole päässyt minnekään missä olisi tarpeeksi nopea nettiyhteys sellaiseen. Niinpä päädyin käärimään ympärilleni työllä ja tuskalla kaikista näyttävimmän sarini. Sitä en ole muistaakseni käyttänyt ikinä koskaan milloinkaan.

Kahdeksanvuotiaista kotiassistenteistani ei ollut nyt apua, paitsi siten että he räpsivät minusta kuvia, ja katseltuani niitä tietokoneen ruudulta kykenin näkemään, mikä oli pielessä, ja kietoutumaan ja  sähläämään sarin uudelleen ylleni. Todennäköisesti moni asia on edelleenkin pielessä, mutta luotan siihen, ettei eksoottisen vaatteeni tyylivirheitä ehdi hoksata kukaan muu kuin mies itse ennen kuin hän on minut siitä vapauttanut.



Tämä aviomies on kyllä saanut minut käyttäytymään aivan hullusti, mitä vaatteisiin tulee. Seurustelumme - tai tarkemmin sanottuna avioliittoneuvottelujemme - aikana vingutin visaa ja hommasin roppakaupalla muodikkaita ja ajan hengen mukaisia länsimaalaisia vaatteita, ihan vaan siksi että hän oli ohimennen virnuillut että olisi kiva nähdä minut joskus muissakin kuin intialaisissa vaatteissa. Eikä hän edes ollut kovin tosissaan. Kun olin yhden kesän keimaillut hänelle sortseissa ja legginsseissä ja vartalonmyötäisissä topeissa hän totesi, että vaikka olikin otettu siitä että uusin garderoobbini hänen vuokseen, oikeasti hän itse asiassa kyllä arvosti enemmän sitä vanhaa perinteistä intialaista tyyliäni ;-) Ennen tätä hulluuden puuskaani en ollut vuosiin juuri uusia vaatteita shoppaillut kuin tyttärilleni, jotka ovatkin kuin kaksi nukkea. Minusta on huisin hauskaa valita ja silittää heille valmiiksi yhteen sointuvat asukokonaisuudet kouluun ja piehtaroida itserakkaassa äidinylpeydessä kun he näyttävät niin pahuksen sööteiltä.

Sariin pukeutuminen on kuin autolla ajo. Kestää kauan ennen kuin sitä osaa tehdä ajattelematta ja hermoilematta. On helpompaa löntystellä oman mummun kirpparilöydöissä tai kulkea kätevästi fillarilla, käytännöllinen salwar kameez -asukokonaisuus verhonaan. Toivon pilkahdukseksi laitan tänne kuitenkin kuvan Nanista, mieheni ainoasta vielä elävästä isovanhemmasta. Hän on niin tottunut sarissa kulkemiseen että kantaa sitä rennosti :-)