Kohtasin sunnuntaina asunnottoman supisuomalaisen naisen. Kuuntelin hänen tarinaansa. Mieleni olisi tehnyt kutsua hänet meille yhdeksi yöksi ja suihkuun, mutten miestäni konsultoimatta kehdannut tehdä niin. Enkä pyytänyt puhelinnumeroakaan. Tästä jäi jälkeenpäin kauhea morkkis: mikä uskovainen minä muka olen kun näen ja kuulen toisen ihmisen hädän enkä tee mitään.

Ei hän tietysti mitään pyytänytkään, onhan hänelläkin ylpeytensä. Satunnaisen kohtaamisemme jälkeen hän lähti kävelemään matkalaukkua perässään raahaten kaupungin kaduille. Siten, kuljeskellen, hän yleensä yönsä viettää, sillä jos hän jonnekin pysähtyy, vartijat ovat hätyyttämässä, rajustikin.

Mieheni ja muut uskontoverit joitten kanssa tapauksesta juttelin vakuuttivat, että ei minun enempää olisi pitänytkään tehdä; ykköstehtäväni on suojella lapsiani, ei yrittää auttaa tuntemattomia, mitä luultavimmin omien väärien valintojensa takia kadulle päätyneitä ihmisiä muutoin kun ihmisenä ihmistä kuunnellen ja rukoillen.

Dharmapati & co ovat luultavasti oikeassa, mutta silti, sydämeni jäi huutamaan, että jos emme edes me Jumalan omat tee enempää, niin sitten ei ainakaan kukaan.

Tänään löysin ymmärtäjäni.

Isoisäni. Luovan, taiteellisen tyypin, joka kuoli ennen kuin synnyin. Miehen, jolla oli joissain asioissa tiukat moraaliperiaatteet, mutta joka käytti alkoholia siinä määrin ja siihen malliin, ettei elämästä tullut lopulta mitään ja moni huokaisi helpotuksesta kun hän kuoli. Ikäviä jälkiä siitä mitä hän teki (tai jätti tekemättä) on jäljellä yhä, neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Mutta puhuessani tänään isoäitini kanssa ihanan pitkän puhelun sain ohimennen kuulla sukumuistelman, jota en aiemmin ollut kuullut.

Isoisälläni oli tapana tuoda kotiinsa asunnottomia yhdeksi yöksi ja peseytymään.

(Hänen perheensä koti oli vielä pienempi kuin meidän kotimme. Ja kukkaronsakin paljon, paljon keveämpi.)

Häpeän. Viimeksi viime viikolla hautausmaalla minun piti oikein pakottaa itseni rukoilemaan hänen puolestaan. Silti, tosiasiassa, kaikkien esivanhempieni joukosta olen aina salaa tuntenut eniten outoa yhteenkuuluvuutta juuri hänen, pahamaineisimman, kanssa. On hetkiä, joina ajattelen olevani isoisäni kuva. Sillä erotuksella, että Krishnan seuraaminen on pitänyt minut aika hyvin kaidalla, raittiilla tiellä. Ja aika ja asema, joihin synnyin, sallivat paljon enemmän mahdollisuuksia kuin ne, jotka hän sai. Isoisänikin luki kirkkoisien tuomitsemia "pakanallisia" kirjoja, mutta kukaan ei lopulta kertonut hänelle Krishnasta mitään.

Nyt haluaisin kiiruhtaa takaisin hautausmaalle. Haluaisin kertoa isoisälleni, miten upeaa oli kuulla tuo, miten ihailtavaa työtä hän tekikään auttaessaan niitä kaikkein vähäosaisimpia ja kaikkien tuomitsemia, joitten puolesta melkein kukaan ei tee koskaan yhtään mitään. Minäkin vain ajattelen. Isoisäni toimi. Miten ylpeä hänestä olenkaan.

Vaikka yhtä kaukana tai lähellä isoisäni on varmasti, kuljenpa missä tahansa.