Olen halunnut kirjoittaa ortodoksijuutalaisista jo ainakin vuoden päivät, siitä asti, kun löysin eksoottisen matkailukohteeni numero yksi Lontoosta. Intialaiset kaupunginosat ovat minulle kuin kotona kulkisi, joten eksotiikkaa piti käydä hakemassa sieltä, missä on oikeasti ihan erilaiset tavat ja ulkokuosit: ortodoksijuutalaisten kaupunginosasta. Ajatelkaas. Kokonainen kaupunginosa mustavalkoisiin vaatteisiin pukeutuvia ihmisiä, joilla on kaikilla (ainakin tähtäimessä) kymmenhenkinen ydinperhe, ja miehillä hauskat hatut ja huomiota herättävät otsakiharat sekä, jos ikää riitti, parta. Tämä antropologian harrastajahan etsiytyi useana päivänä useassa kuussa heidän keskelleen ihan vain ympärilleen katselemaan!

Nyt en enää voi olla tarttumatta aiheeseen. Sainhan hiljattain kuunnelluksi loppuun teoksen Yudishe kinder, englanniksi, toki, alkuperäiskieltä jiddishiä en tietenkään osaa. Kirjan saa ilmaiseksi kovalevylleen sekä mp3-soittimeensa täältä. Lisäksi lasteni (pakana)kummitäti osti heille synttärilahjaksi liput musikaaliin Viulunsoittaja katolla. Maksoin itseni mukaan ja ihmettelin ennen näytöksen alkua, missä muut lapset olivat; puoliajalla osasin jo itsekin vastata omaan kysymykseeni. Keskivertolapsille eivät Äidit ole selittäneet juurta jaksain kahdeksan vuoden kunnioitettavaan ikään mennessä, keitä ovat juutalaiset, kristityt ynnä muut eriuskoiset ja mihin he uskovat ja millaisia tapoja heillä on, saati sitten sitä, miten surulliset ovat olleet heidän keskinäiset välinsä maailmanhistoriassa. Meidän kaksosia on kuitenkin paiskattu hissan-, ussan- ja elämänkatsomustiedon kotiopettajatarta jatkuvasti leikkivällä äidillä, joten he pysyivät mainiosti kärryillä näytelmän juonesta. Sitä paitsi, suurimmaksi osaksihan musikaali oli kuitenkin ihan Bollywood-peruskauraa, tuttua kotisohvalta: Isä ja Äiti haluaisivat naittaa neitotyttärensä oman mielensä mukaan järjestettyjä avioliittoja kannattavassa kulttuurissa, mutta tyttäretpä haluavatkin valita ihan itte.

Sekä Viulunsoittajan katolla että Yudishe kinder ovat Sholem Aleichemin (Solomon Naumovich Rabinovich, 1859-1916) käsialaa; musikaali perustuu hänen kirjaansa Tevye der milkhiker (1894). Kummatkin kertovat Venäjän juutalaisten iloista, suruista ja raadollisesta elämästä, huumoria unohtamatta.

Ortodoksijuutalainen on niin pitkä sana ja juutalaisten historiallisilla lempinimillä niin paljon liikaa negatiivista sivupainoa, että kutsun heitä tässä kirjoituksessa vaikkapa ortjuiksi. Ainakaan naispuolisia ortjuja ei saa tunnistettavasti kuvata (ei ymmärtääkseni edes ortjujen omiin sanomalehtiin!), enkä ole miehistäkään varma, mutta heistä sentään kehtasin räpsiä salaa otoksia auton ikkunan läpi. Noin viidestäkymmenestä yrityksestä kaksi ei ole aivan tärähtäneitä.




En tiedä, mihin mustavalkosääntö pukeutumisessa perustuu. Huomasin, että varsinkin lapsilla saattoi olla kapinallinen raita jotakin muuta väriä, jopa kahta, mutta joka kerta musta ja valkoinen olivat kuitenkin vahvasti ne päävärit. Itse rakastan värejä, joten kiitän Jumalaa etten ole syntynyt ortjuksi vaan sain ryhtyä yli puoli elämää sitten hinduksi :-D

Ortjuissa minua on kuitenkin aina kiehtonut se, miten uskonto on heillä (ainakin juutalaista ihannetta seuraavissa perheissä) läsnä jokapäiväisessä elämässä, eikä vain pinnallisella vaan filosofisella tasolla. Homman henki käy ilmi Shemasta, jonka jokainen juutalainen osannee ulkoa. Shema alkaa juutalaisella uskontunnustuksella, ja jatkuu:

...ja nämä sanat tulevat sinun sydämellesi,
ja sinä opetat ne aina lapsillesi,
ja te keskustelette niistä kotona istuessanne,
tiellä kävellessänne,
nukkumaan käydessänne,
ylös noustessanne, 
ja te kiinnitätte ne ohjenuoraksi käteenne,
ja ne ovat nähtävissä tuntomerkkinä silmienne välissä,
ja te kirjoitatte ne kotinne ovenpieliin
ja kaikille porteillenne.


(oma vapaa suomennokseni)

Perinteisessä ihanteellisessa ortjuperheessä hengellinen maailmankatsomus on siis läsnä aamusta iltaan ihmisten puheissa ja tavoissa tulkita maailmaa. Juuri tällaista uskontokasvatusta olisin itsekin (omituisen uskonnollisena) lapsena kaivannut! Nuorena rupesin täyttämään tyhjiötäni muun muassa ahmimalla Itä-Euroopan kadonnutta ortjukulttuuria kuvailleita kirjoja, ja olen myöhemmin tullut siihen tulokseen, että niistä tarttui minuun aivan valtavasti asennetta, jota olen sittemmin uhkunut omia lapsiani kasvattaessani. En siis suinkaan ole lainannut Itä-Euroopan ortodoksijuutalaisilta paloja heidän uskonnostaan, mutta olen pullottanut heidän jälkeen jättämistään teksteistä ilmapiiriä, jossa uskonnollinen perinne siirtyy eteenpäin tehokkaasti ja kaikenkattavasti.

En mitenkään voi hyväksyä juutalaisten ajatusta "me olemme valittu kansa", joka, juutalaisten omaa historiaa miettien aivan paradoksaalisesti, on Israelissa johtanut muitten kuin valitun kansan jäsenten räikeään kaltoinkohteluun. Toisaalta juutalaisten ajatus siitä että Jumala vaatii rakkaimmalta lapseltaan eniten on jotenkin aina vedonnut minuun.



Yudishe kinder -kirja poiki mielessäni sellaisenkin pirullisen ajatuksen, että jos ortjut tosiaankin olivat se Jumalan valittu kansa, johon siksi sovelletaan julmempaa karmaa kuin muihin, niin ehkäpä Jumala päätti pyyhkäistä heidät kartalta rangaistukseksi siitä miten jumalattoman huonosti he kohtelivat lapsiaan. Ja miten tekopyhästi monet miehet, jotka olivat niin näyttävästi ja äänekkäästi uskonnollisia ritualistisesti ja ulospäin, kohtelivat kotiväkeään tyrannin ottein.

Yudishe kinderissä koko joukko juutalaisia (poika)lapsia kertoo ankeasta elämästään. Kotona ei ole virikkeitä, perheväkivaltaa sitäkin enemmän. Vielä järjestelmällisempää ja julmempaa väkivaltaa harjoittavat opettajat chedereissä, juutalaisissa poikakouluissa. Cheder lausuttiin äänikirjassa aivan niin kuin "qaida" sanassa Al Qaida, ja sain jotain tyydytystä tästä kytköksestä joutuessani pahoinvoinnin partaalle kun kuuntelin, miten chederien opetussuunnitelmassa kuului olevan lähinnä uskonnollisten tekstien ulkoaopettelua sekä lasten hakkaamista kepillä, ynnä muita kidutuskeinoja, kun eivät oppineet tai käyttäytyneet. Ei ihme, että vähäisinä joutohetkinään nämä yhteiskunnan siunaamalla väkivallalla karaistetut pojat tappelevat ja satuttavat toisiaan rankemman kautta pienimmästäkin ärsykkeestä.

Venäjän juutalaspoikien elämä 1800-luvulla oli kirjan mukaan iskujen väistelyä kotona ja koulussa, sujuvan valehtelemisen opettelemista rangaistuksen välttelemiseksi, hauskojen asioitten (kuten leikkimisen ja viulunsoiton) tekemistä salaa, uhkapelaamista, alkoholistimiehille nauramista, kepposten järjestämistä aikuisille kostoksi ainaisista ruumiillisista kurituksista. Kepposilla voi olla kohtalokkaat seuraukset, kuten sillä, kun pikkuveli tahallaan vaihtaa kirjeet kiusatakseen salaa seurustelevaa isoveljeään, niin että suuri rakkaustarina paljastuu ja tuhotaan ennen kuin isoveli on päässyt varoihinsa voidakseen kosia, ja neito pakotetaan naimaan leskiäijä, joka kanssa tämä tulee niin onnettomaksi että kuolee.

Yksi poika kaveeraa kristityn naapurinpojan kanssa ja kumpikin saa siitä rangaistuksen ymmärtämättä miksi; kristityn pojan perhe on juutalaisia sortavan lain nojalla anastanut itselleen suurimman osan juutalaiselle perheelle aiemmin kuulunutta omaisuutta. Juutalaisten osa toisen luokan kansalaisina on kirjassa painostavasti läsnä rivien välissä, mutta pääosaan poliittiset kuviot eivät nouse, eiväthän lapsikertojat niistä paljon ymmärrä. Sen kyllä, että ennakkoluulot ovat molemminpuoleisia.

Lapset kuulostavat aidoilta lapsilta, mutta he kohtaavat niin karmeita asioita arjessaan, että teoksen kuuntelu oli psykologisesti häiritsevää, enkä todellakaan lukisi kirjaa lapsilleni, vaikka joidenkin nettitietojen mukaan tämä on olevinaan lastenkirja. Teksti yrittää olla kepeää ja humoristista ja onnistuukin ajoittain, mutta huumorin pääainesosa on vahingoitetun ihmispoloisen satiiri.

En voinut olla miettimättä, oliko se poika, joka useimmin pääsi ääneen - Shimek - kirjailijan omakuva. Niin sydämeenkäyvästi hän kuvaa, yleensä Laulujen laulun sanoin, salaista rakkauttaan edesmenneen veljensä tyttäreen Bassiin, jonka kanssa on varttunut aivan kuin he olisivat sisko ja veli, vaikka he tietävät etteivät ole ja toivoisivat voivansa mennä naimisiin uskaltamatta sanoa sitä ääneen. Viimeisessä tarinassa Shimek on jo mies, ja asunut kauan länsimaalaisessa suurkaupungissa paetakseen kotikaupunkinsa ankeutta ja vanhempiensa odotusten painoa, mutta hän syöksyy kuin nuoli takaisin kotikylään kun Bassia ollaan naittamassa toiselle. Tarina jätetään kuitenkin auki, säädyllisyysperinteitten mykistämän kertojan toiveikkaaseen seuraavan aamun odotukseen, kun kaikki luultavasti on jo liian myöhäistä. Siis vähän niin kuin Tuulen viemää, paitsi ettei säädyllisyys kyllä Scarlettia koskettanut.

Arjen kurjuuden katkaisevat toki antropologisesti kiehtovat juutalaiset juhlapyhät, jotka olivat tuiki tarpeellinen suvanto uupuneelle kuulijallekin. Ne muistuttivat siitä paljon idealistisemmasta menosta ja meiningistä, johon olen nuorena tutustunut itäeurooppalaisten ortjukuvausten äärellä. Ehkäpä Shalom Aleichemin kirja oli monen aikalaisortjunkin mielestä ärsyttävän negatiivinen ja yleistävä.
 
Kirja on kirjoitettu ennen juutalaisvainojen huipentumista 1900-luvulla. Ymmärrän hyvin Lontoon ortodoksijuutalaisia, kun he selittävät ehkäisyvälinevastaisuuttaan sillä että heitä on maailmanhistoriassa lahdattu niin paljon että silloin kun heille menee hyvin, on ihan velvollisuus lisääntyä niin että kohtu venyy ja paukkuu. Tällä kolikolla on tietysti median usein esiin nostamana kääntöpuolena ortjunaisten alistettu asema suurperheitten äiteinä vailla valinnanvaraa, kun heidät on kaikki ohjattu naimisiin jo teineinä, plus, monet heistä joutuvat sen lisäksi käymään vielä töissäkin, koska ortjuihanne on että miehen pitäisi ehtiä opiskella koko ikänsä perusteellisesti pyhiä kirjoituksia. 1800-luvun venäjällä ortjumiehillä ei ollut aikaa tähän kuin poikasina chederissä, sillä heidän piti tehdä ahkerasti töitä perheensä elättämiseksi. 2000-luvun Lontoossa ortjumiesten on mahdollista olla jopa koko elämänsä päätoimisia opiskelijoita (ei, en väitä että kaikki he olisivat).

Israelissa, muuten, monet varttuneemmat ortjunaiset ovat ihan huippuviroissa ja korkeasti koulutettuja. Heille ikuinen opiskelija -aviomies on statussymboli. Ehkäpä ortjujen sukupuoliroolit eivät ole ihan sitä mitä arvostelijat luulevat nyky-Lontoossakaan. Eräänä päivänä leikkipuistossa seurasin, miten teini-ikäiset pojat leikkivät ja hoitivat hellästi, kiltisti ja mukisematta lukuisia pikkusisaruksiaan valtavassa kiipeilytelineessä.

En ole koskaan nähnyt tavallisten teinipoikien tekevän mitään niin herttaista.